Normaaleja reaktioita epänormaalissa tilanteessa – näin vahvistat tasapainoasi arjessa

Olet varmaan kuullut kyllästymiseen asti taistele ja pakene -reaktiosta ja siitä, miten meidän ei enää tarvitse paeta leijonaa eikä sapelihammastiikeriä.

Siitäkin on puhuttu palstametreittäin, miten tämän päivän uhat ovat luonteeltaan vaikeasti hahmotettavia – liian isoja, etäisiä tai abstrakteja että niihin voisi saada kunnolla otetta.

Entä sitten kun vastassa on pikkuinen virus? Mitä tällainen tilanne saa aikaan ja miten se pitäisi käsittää?

Normaaleja reaktioita epänormaalissa tilanteessa

Tilanne, jossa nyt koronavirusepidemian aikana elämme, tosiaankin on outo.

Uhka sinänsä on näkymätön.

Kukaan meistä ei pysty näkemään koronavirusta eikä mitään muutakaan virusta paljain silmin – ilmanko uutiset ja sosiaalinen media ovat täynnä kuvia viruksesta.

Meidän täytyy saada jokin käsitys siitä, minkä näköisen olion kanssa ollaan tekemisissä!

Toisaalta uhka on konkreettinen: kuvat Italian ja Espanjan sairaaloista ja tilapäisiltä ruumishuoneilta ovat hyytäviä.

Kuvat ehkä ovat kilometreissä laskettuna kaukaa, mutta hyvin monet pystyvät sijoittamaan itsensä tuttuihin maisemiin: tuolla minäkin olin kuukausi, puoli vuotta, vuosi sitten. Ja nyt…

Tämä kaikki haastaa rankasti, mutta jättää samalla tilanteen avoimeksi tulkinnoille. Tai yhtä hyvin voisi sanoa, mielen tempuille.

Tai vielä tarkemmin sanottuna koko sille kehon ja mielen selviytymistä ja eloonjäämistä palvelevalle aparaatille, joka pyytämättä ja automaattisesti käynnistyy, kun tilanne on päällä.

Ne aivojen osat, jotka vastaavat eloonjäämisestä, eivät pysty erottamaan tositilannetta kuvitelmista, muisteluista ja mielikuvista.

Ne ovat myös täysin riippuvaisia siitä, mitä informaatiota me niille tarjoamme.

Katsomalla uutisia, selaamalla somea, tai päinvastoin panemalla laitteet kiinni ja lähtemällä metsään.

Tässä on suhteellisen mielenrauhan ja toimintakyvyn avain pitkittyvässä kriisitilanteessakin, joita useimpien elämään mahtuu muitakin kuin tämä meneillään olevan koronakriisi.

Mutta palataan tähän artikkelin loppupuolella.

Ensin luodaan silmäys siihen, mitä meissä oikein tapahtuu, kun ympärillä on koronan kaltainen kriisi ja uhka.

Näin kehosi vastaa, kun kriisi uhkaa

Ei voi mitään – taas täytyy palata siihen tuttuun taistele-pakene -reaktioon, sillä siitä on evoluution myötä kehittynyt lyhyen tähtäimen eloonjäämisemme perusta.

Onhan se ymmärrettävää: jos jokin on käymässä päälle, jostain täytyy äkkiä löytyä energia ja fokus pelastautumiseen. Oli sitten kyseessä leijona tai katumaasturi.

Pohjimmaltaan kuitenkin on kyse myös arkisemmasta ja laajemmasta asiasta, vireyden säätelystä ja energian käyttöönsaamisen/varastoimisen jatkuvasta vuorottelusta.

Jo vuorokausirytmi sen kertoo: yöllä levätään, varastoidaan energiaa ja korjataan vaurioita (joku sanoi, että hereillä olo on elimistön kannalta jatkuvaa traumaa). Päivällä tehdään se mitä tarpeen on.

Mutta entä jos ei tiedä mitä pitäisi tehdä?

Katumaasturi on selvä tapaus, niin myös leijona. Silmillä näkee, milloin vaara on ohi.

Kun onnistut ajoissa väistämään ja katumaasturista vilkkuvat enää perävalot, voit pudistella pölyt, noitua aikasi ja jatkaa sitten päivääsi.

Kehon kannalta tämä tarkoittaa sitä, että vaikka vireystila joksikin aikaa jääkin vielä normaalia korkemmaksi (tuleeko leijona takaisin? entä katumaasturi?), se hiljalleen kuitenkin asettuu sinulle luontaiseen tasoon.

Nyt vastassa kuitenkin on pikkuruinen näkymätön virus, joka tarttuu ihmisestä toiseen silloinkin, kun oireitakaan ei vielä ole.

Mikään ei välttämättä kerro, milloin vaara uhkaa, sen paremmin kuin myöskään, milloin se on ohi.

Olisi luotettava todennäköisyyksiin, varotoimiin ja varoaikoihin, sillä aistit eivät anna luotettavaa tietoa.

Tämä tahtoo olla monelle liikaa.

Ahdistuminen on luonnollista ja normaalia silloin, kun vireystilaa täytyy nostaa normaalia korkeammalle jatkuvaa, pidempikestoista varautumista varten.

Ahdistus ei oikeastaan ole sen kummempaa kuin epäselvään kohteeseen suuntautuvan varautumisen tuottamaa pitkittynyttä stressiä.

Tai tarkemmin sanoen tuon stressin psykologinen, kokemuksellinen ilmentymä.

Ollaan kierroksilla, keskittyminen on vaikeaa, katse harhailee tutkan lailla etsimässä kohdetta, johon kiinnittyä.

Koska uhka ei ole näkyvissä, kaikki on yhtä tärkeää – paitsi turvallisuus, joka on kaikkein tärkeintä. Ja siksi levoton vaaniminen jatkuu vain.

Muistatko, että olisit ikinä tuntenut ahdistusta silloin, kun kiireen vilkkaa väistät suojatielle törmäävää autoa?

Kun olet akuutissa pelastautumisen tilanteessa, hyvin mahdollisesti pelästyt ja/tai suutut, mutta juuri tuossa tilanteessa tuskin tunnet nimenomaisesti ahdistusta.

Ei ole poissa laskuista sekään, että tilanteen jälkimainingeissa olo tuntuu jopa hiukan puhdistuneelta, kun samassa aallossa tulee ilmaistua muutama muukin harminaihe.

Fyysinen toiminta – eli taistelu tai pako – myöskin edesauttaa stressihormonien purkautumista elimistöstä.

Mitä tapahtuu, kun tilanne ei menekään ohi?

Kun säikähdät, kehossasi tapahtuu monenlaisia asioita.

Ihan ensinnä aivoissa ohjauskeskus – tässä tapauksessa mantelitumake – aktivoituu ja käynnistää varautumistoimet.

Sydän alkaa pumpata verta voimakkaammin. Pulssi kohoaa. Lisäksi veri ohjautuu suuriin lihaksiin, ja sormissa, varpaissa ja ihossa verenkierto vastaavasti heikkenee.

Tulee kylmänhikinen olo. Sormet ja varpaat alkavat puutua.

Hengitys tihenee ja nousee ylärintakehälle. Olo voi tuntua siltä kuin et saisi happea riittävästi, ja yrität kiskoa lisää ilmaa – mikä on täsmälleen päinvastaista kuin mitä oikeasti tarvitset.

Kun hengitys tihenee, tulet itse asiassa saaneeksi liikaa happea hiilidioksidiin nähden. Tämä saa aikaan veren happamuuden vähenemisen, mikä taas estää hapen hyödyntämistä.

Tästä siis johtuu tukehtumisen tunne, ei suinkaan siitä että happi olisi loppumassa.

Nyt paras ratkaisu tilanteeseen olisi reipas fyysinen toiminta. Toiseksi paras ratkaisu voi olla paperipussiin hengittäminen.

Kun pussissa hapen määrä hiljalleen vähenee, myös kehosi tasapainotila alkaa korjaantua. Olo normalisoituu.

Varmasti tunnistat sen, että stressi hikoiluttaa. Väitetään, että hikoilu olisi entisinä aikoina tehnyt viholliselle vaikeammaksi tarttua toisen hiestä liukkaaseen ihoon.

Tänä päivänä on vaikea keksiä stressaavaa tilannetta, jossa hikoilu olisi ihmeemmin avuksi.

Monta muutakin asiaa tapahtuu. Pupillit laajenevat. Voit saada outoja näköhäiröitä. Ruuansulatus heikkenee tai taukoaa kokonaan. Suu kuivuu.

Jos tilanne jatkuu pidemmän aikaa, automaattisesti jännittyneitä lihaksia alkaa särkeä ja vapisuttaa.

Ennemmin tai myöhemmin sinua alkaa väsyttää toden teolla.


Keho pyrkii aina tasapainotilaan.

Kehossa kuten mielessäkin tapahtuu aivan koko ajan. Vaikka tilanne tuntuisi pysähtyneeltä, se ei sitä ole.

Säätely, tasapainon etsiminen on prosessi joka jatkuu meissä ja pitää meidät hengissä kehdosta hautaan.

Jos stressaava, kuormittava tilanne vain jatkuu, jatkuu ja jatkuu, keho väsyy. Se yrittää vastata siihen, mikä näyttäisi olevan tilanteen vaatimus, mutta niinkuin mikä hyvänsä yksittäinen lihaskin, lopulta se ei jaksa.

Ennen täyttä romahdusta keho kuitenkin sinnittelee ja koettaa sopeuttaa itseään tähän uuteen, vaativampaan normaaliin.

Tämä tarkoittaa, että arjesta tulee kaikin puolin kuormittavampaa. Eletäänhän jatkuvassa varautumisen tilassa.

Tie uupumiseen on avoinna.

Ajattelukyky – siunaus vai kirous?

Meidän kehomme on virittynyt hetkessä elämiseen. Vaara läsnä – lisää energiaa ja toimintaa. Vaara poissa – otetaan rennosti. Tähän meillä on fyysinen varustus.

Mutta kun ihmisaivoissa kaikenlaisen menneiden ja tulevien miettimisen mahdollistavat etuotsalohkot lähtivät toden teolla kasvamaan, ei vanhemmilla, henkiinjäämisestä ja lisääntymisestä vastaavilla aivojen osilla enää ollutkaan sopivaa vastausta niiden jatkuvaan pommitukseen.

Etuotsalohkot ovat vanhempien aivojen osien näkökulmasta usein kuin levoton lapsi.

Jos mitään ilmeistä, juuri tällä hetkellä ajankohtaista hätää ei olekaan näkyvillä, etuotsalohkot saavat sen aikaan muistelemalla ja ennakoimalla kaikkea mitä on tapahtunut tai voisi tapahtua. Ehkä.

Ja tätä eivät vanhemmat aivojen osat huolehtivien vanhempien tavoin voi vastustaa. Jos kerran näyttää olevan hätä, niin ehkä sitten on hätä?

Ei muuta kuin nostamaan kierroksia.

Vertailun vuoksi on hyvä tarkkailla vaikka lemmikkejä.

Esimerkiksi kuvan Pilli. Pilliä ei kerta kaikkiaan huolestuta korona, ruuansaanti eikä paljon mikään muukaan.

Pilli syö, nukkuu, hoitaa turkkiaan ja ulkoilee. Siinä se.

Paitsi silloin, kun Pillin mieleen iskee näkymätön vihollinen. Silloin Pillin pupillit laajenevat, häntä menee pörröön, ja kuka hyvänsä ymmärtää väistää, kun Pilli ryntää maton alle.

Tilanne on kuitenkin äkkiä ohi, ja taas Pilli syö, nukkuu, hoitaa turkkiaan…

Kerran Pillille kuitenkin kävi niin huonosti, että tapaus pysyi senkin mielessä pitkään.

Pilli oli vielä aika pieni, ja yhtenä päivänä me huomasimme, että Pilli oli kadonnut pihalta. Etsimme joka paikasta mutta ei, Pilliä ei näkynyt eikä kuulunut.

Kunnes yhtenä päivänä Pilli löytyi kotikoivun alta reisiluu katkenneena, kuoleman kielissä.

Eläinlääkäri katsoi meitä tarkkaan ja sanoi arvionsa: tällaista vammaa näkee harvoin, mutta potkaisemalla tämän voisi saada aikaan.

Huh.

Pilli ei moneen vuoteen päästänyt lähelleen ketään muita kuin oman perheen jäsenet.

Sitten se alkoi sietää miespuolisia psykologeja ja vähitellen muitakin ihmisiä. Nyt Pilli on oma suhteellisen seurallinen itsensä taas.

Elinikäisenä muistona nuoruusajan tapahtumista sillä on kuitenkin edelleen teräspuikko reisiluunsa vieressä.

Miten uudet ja vanhat säikähdykset voi saada aisoihin?

Takaisin koronastressiin. Jos kerran on niin, että aivojen vanhat osat eivät osaa rauhoittaa uusia eivätkä uudet vanhoja, niin mitä silloin voi tehdä?

Pitääkö vain tyytyä pyörimään ajatusympyröissään niin kauan, että lopulta kaatuu taintuneena maahan?

Ja miten sitä kenenkään keho kestää?

Ei oikein kestäkään, ja siksi meidän jokaisen tarvitsee aivan tietoisin toimin vahvistaa myös resilienssiksi kutsuttua muutosten ja poikkeustilanteiden sietokykyämme.

Resilienssiä rakennetaan joka päivä.

Jokainen päivä on mahdollisuus ja tilaisuus kehittää psyykkistä ja fyysistä kestävyyttä.

Parasta tietysti olisi, jos olisit aloittanut kestävyytesi kehittämisen viikko, kuukausi tai vuosi sitten – mutta toiseksi paras vaihtoehto on tänään.

Kun aloitat tänään, alkuvaiheessa vaikutus voi olla samantapainen kuin verenvuoroa tyrehdyttäessä.

Jos haava on iso, kestää aikansa että vuoto lakkaa. Jos se on pieni, riittää että laittaa päälle laastarin ja puhaltaa.

Resilienssinkin suhteen me olemme erilaisia. Arvioidaan, että noin 30% psyykkisestä kestävyydestä ohjautuu itsekunkin geneettisistä piirteistä.

Onhan se selvää, että jos sattuu olemaan niitä ihmisiä, jotka ovat geneettisesti virittyneet yhteisön tuntosarviksi, huomaa paljon enemmän kaikenlaista huolestuttavaa kuin paksunahkaisempi taistelijatyyppi.

Mitä enemmän huomaa, sitä enemmän saa mietittävää.

Tämä kuitenkin tarkoittaa vain sitä, että kenenkään kykyjä ei pidä ylihyödyntää – ja että on myös itse opittava suojaamaan itseään.

Kukaan ei hyödy ahdistumisesta paniikkiin asti.

Ei ihminen itse, ei läheiset, eivätkä myöskään ne kauempana olevat, joiden kohtaloa ahdistunut pyörittelee mielessään.

Olisiko artikkeli hyödyllinen ystävillesikin?


Jos on, niin laita se jakoon!

…artikkeli jatkuu kuvan alapuolella…

Itsensä suojaaminen on siis luvallista, tarpeellista ja usein suorastaan välttämätöntä. Niinpä ensimmäinen suuntaviiva on tämä:

Rajaa sisääntulevan informaation määrää

Minkä verran oikeasti tarvitset tietoa pystyäksesi toimimaan järkevästi meneillään olevassa tilanteessa?

Entä missä vaiheessa lisätieto, lisäuutiset, lisäsome saavat vain pääsi pyörälle?

Niin että enää et tiedä mihin uskoa. Ja ahdistut.

Tuossa kohdassa viimeistään kulkee raja sille, paljonko lisäinformaatiota kannattaa hankkia, ellei se tosiaan ole esimerkiksi työsi takia välttämätöntä.

Mitä jos sen sijaan kuuntelisit sisäistä ääntäsi? Mitä sanot itse itsellesi?

Onko se ääni rauhoittava ja lohdullinen vai pelkoa ja paniikkia lietsova? Jos olet suotta pelottelemassa itseäsi, laita se kanava yksinkertaisesti kiinni ja kuuntele jotain parempaa.

Vaikka musiikkia.

Älä vaadi itseltäsi liikoja

Toinen asia, joka sinun kannattaa muistaa, on että et ole normaalitilassa.

Kukaan meistä ei ole.

Olisihan se nyt ihmeellistä, jos meneillään olisi yksi tähänastisen elämän erikoisimmista poikkeustilanteista, ja oma olemus, jaksaminen ja kestokyky pysyisi ennallaan.

Silti hyvin moni odottaa itseltään juuri tätä. Ellei suorastaan vähän enemmän.

Kas kun nyt olisi tilaa ja tilausta uuden luomiselle, että sitten on iskussa kun tämä poikkeustila joskus loppuu.

Se vain, että muun muassa palautumisen ja suorituskyvyn mittaamiseen erikoistunut Firstbeat toteaa, että ylikuormittuessa juuri luovuus häviää ensinnä.

Jos vielä kriisin ensimmäisellä viikolla adrenaliinihöyryissä keksit ja jaksoit vaikka mitä, ei sama välttämättä jatku enää toisella, kolmannella, neljännellä (ja niin edelleen) viikolla.

Kuten aiemmin todettiin, ei keho jaksa. Eikä mieli.

Siirrytään siis suosiolla maratonimoodiin – se että pysyy pienesti liikkeessä, on ihan riittävää.

Ainakin meille, jotka emme tällä hetkellä ole sairaaloissa vastaamassa toisten hengestä.

Puhu, kirjoita, soita, laula, tanssi!

Ihmiset käsittelevät stressiä ja vaikeita tunteita eri lailla.

Yhdellä on valtava tarve puhua ja puida ajatuksiaan toisten kanssa, toinen sulkeutuu kuin simpukka.

Erilaiset tyylit ja tavat saavat herkästi aikaan hankausta läheisten välille.

Miksei se voi jutella minun kanssani? Onko sillä mitään tunne-elämää?

Eikö tuo voi olla hetkeäkään hiljaa?

Seuraava askel voikin sitten olla totaalisen hyödytön analyysi toisen luonteesta ja siitä, miten paljon puoliso muistuttaakaan äitiään. Tai isäänsä. Ja sitä rataa.

On suhteellisen kiistatonta tietoa, että omille ajatuksille ja tuntemuksille on hyvä antaa jokin muoto ja ilmaisu.

Sillä kuten jo Sigmund Freud totesi, mitä ei tunnista, sitä toistaa.

Kaikki eivät kuitenkaan ole kauhean hyviä sanoittamaan asioita, eivätkä kaikki halua avata sydäntään kellekään, ennenkuin omat ajatukset ovat selkiytyneet.

Ei olekaan yhtään hullumpi ajatus esimerkiksi kirjoittaa kirjeitä tulevaisuuden itselleen tästä erikoisesta ajanjaksosta käsin. Tai tekstareita. Tai muotoilla ajatuksiaan ihan perinteiseen muistikirjaan.

Sen jälkeen voi olla jo paljon helpompaa löytää ne sanat, jotka haluaa jakaa toisenkin kanssa.

Meidän sosiaalisuutta korostavassa ajassamme tahtoo unohtua, että hyvien ihmissuhteiden perustana on aina elävä yhteys itseen.

Vahvista ja vaali tätä yhteyttä kaikin sanallisin ja sanattomin tavoin.

Huolehdi kehosi tarpeista

Aiemmin tässä artikkelissa puhuttiin siitä, miten keho kokoaikaisesti koettaa vaalia suhteellisen tasapainon säilymistä.

Mitä poikkeuksellisempi tilanne on, sitä isompi työ tasapainon säilyttäminen on, niin mielellisesti kuin kehollisestikin.

Niinpä nyt on todellakin aika huolehtia hyvin niin kehon kuin mielenkin ravinnonsaannista ja palautumisesta.

Mieltä voit ravita kauniilla asioilla, hyvillä kirjoilla ja elokuvilla, kiitollisuudella ja hyvien asioitten muistamisella.

Silloinkin kun kaikki hetkittäin tuntuu kaatuvan.

Kehollesi voit olla ystävällinen liikkumalla ja lepäämällä sopivasti, tarjoamalla säännöllisesti hyvää ja kauniisti laitettua ruokaa ja säästämällä sitä liialta alkoholinkäytöltä.

Sekä olemalla säikyttelemättä itseäsi enemmän kuin on tarpeen.

Tunnetilat ovat yhtä hyvin kehollisia kuin mielellisiäkin – minkä jokainen kyllä on kokenut omissa nahoissaan.

Tutkimuksissa on todettu, että tunnetilan kestoon vaikuttaa kaikkein eniten kaksi asiaa: se, miten tärkeästä asiasta on kyse, sekä se, miten pitkään me itse pidämme tunnetilaa elossa ajatusten voimalla.

Palataan siis ensimmäiseen kohtaan: rajaa sisääntulevan informaation määrää. Älä lietso itseäsi ahdistukseen, älä levitä hysteriaa.

Mene mieluummin vaikka eväsretkelle luontoon.

Säilytä arjen rytmit

Kun laajamittainen poikkeustila vallitsee, tarkoittaa se sitä, että arjen rutiinit menevät enemmän tai vähemmän uusiksi.

Äkkiä ei lähdetäkään töihin, vaan ahtaudutaan läppärien kanssa kotioloihin.

Samassa taloudessa voi hyvinkin olla neljä, viisi etätyöläistä tai etäkoululaista. Kuka milloinkin saa kaistaa ja äänitilaa, kenen kokous tai oppitunti on tärkein?

Tilanne voi olla hyvinkin hermoillekäyvä, ja vaatii aikuisuutta juuri silloin kun moni mieluiten makaisi lattialla kiukuttelemassa.

Jälleen tarvitaan maratonimentaliteettia. Miten kannattaa toimia nyt, ettei ihmissuhteissa synny kohtuuttomia vaurioita pelkän stressin vuoksi.

Kannattaa nimittäin muistaa, että se mitä sanotaan ja tehdään poikkeustilaan liittyvässä herkistyneessä tilassa, jää mieleen. Niin hyvät kuin ajattelemattomat ja julmatkin sanat.

Kaikki eivät tietenkään ole koteihinsa sulkeutuneina.

Terveydenhuollossa, poliisissa ja muilla yhteiskunnan toiminnan kannalta kriittisillä aloilla ollaan täydessä valmiudessa ja ihmetellään, millaiseksi oma työ vielä muuttuu ennenkuin epidemia on ohi.

Kaiken epävarmuuden ja epätietoisuuden keskellä on kuitenkin myös paljon sellaista mikä jatkuu entisellään. Se tukee kehoa ja mieltä, ja siitä kannattaa pitää kiinni.

Toisin sanoen: pyri nukkumaan yöllä ja valvomaan päivällä.

Kun olet etätyössä, pukeudu työvaatteisiin – tai ainakin johonkin muuhun kuin pyjamaan. Syö lounasta silloin kuin työpaikallakin söisit.

Ulkoile säännöllisesti, mielellään samaan aikaan päivästä. Unensaannin kannalta on itse asiassa hyvä lähteä heti aamulla hetkeksi ulos – se tukee sisäistä kelloasi.

Ole yhteydessä läheisiin ja työkavereihin. Etätyössä voi harrastaa vaikka netti- aamukahveja. Tai iltapäiväkahveja, jos se sopii paremmin.

Me selviämme tästäkin!

Kuva: Satu Drufva. Kiitos taiteilijalle!

Liity postituslistalle!

  1. Joka sunnuntai sähköpostiisi saapuu voimaannuttavia eväitä seuraavaan viikkoon.
  2. Saat ensimmäisten joukossa tiedon uusista kirjoituksista ja kursseista.
  3. Liittymislahjaksi saat 12-sivuisen Pikaoppaan uupumukseen (pdf), jonka avulla voit tunnistaa uupumuksen oireet ja opit 6 askelta uupumuksesta toipumiseen.

MUISTATHAN VAHVISTAA LIITTYMISESI LISTALLE NAPSAUTTAMALLA SÄHKÖPOSTIISI TULEVAA LINKKIÄ!

* Tähdellä merkityt kentät ovat pakollisia