Näin kerta kaikkiaan kamalaa unta. Tällainen se oli.

Olin jostain syystä päätynyt orkesterin solistiksi. Kädessäni oli nippu nuotteja, osan lauluista tunsin ja osaa en. Yleisöä piti olla tulossa 500 henkeä, mutta kun kurkin verhojen välistä, vain siellä täällä oli muutama ihminen. Orkesteri viritteli jo soittimiaan ja kohta ohjelma alkoi. Oli mentävä lavalle.

Ensimmäisen laulun jälkeen tunnelma oli vaivaantuneen hyytävä. Pidettiin pieni tauko ja kysyin konsertin järjestäjältä, oliko se ihan kamalaa. No ei se nyt kamalaa ollut, vastasi hän, mutta ymmärsin että kyllä oli. Konsertti jatkui ja vähäinenkin väki alkoi pikku hiljaa poistua tai jutella vieruskaverin kanssa. Mietin, eikö tämän kärsimyksen voisi vain lopettaa.

Ja niin minä sitten heräsin. Huh sentään: yksi niistä heräämisistä, joista osaa olla todella kiitollinen. Mikään ei ole niin ihanaa kuin herätä painajaisesta ja hiljalleen ymmärtää, että se tosiaan oli vain unta.

Vai oliko?

Parastaan voi yrittää monesta syystä

Me useimmat varmaan tunnemme jonkun, joka todella hallitsee oman alansa viimeistä piirtoa myöten. Kummipojastani esimerkiksi oli tulossa sellainen: muutaman vuoden ikäisestä lähtien hän oli varma, että hänestä tulee hävittäjälentäjä.

Toiselle kymmenelle ehdittyään poika tiesi kutakuinkin kaiken, mitä tietää saattoi niin lentokoneista kuin sotahistoriastakin. Lennokeilla testattiin aerodynamiikan lakeja ja loput rahat taisivat mennä simulaattoritunteihin.

Sitten vain kävi niin, että poika kasvoi liian pitkäksi mahtuakseen minkäänlaiseen hävittäjään. Tulevaisuudensuunnitelmat oli mietittävä uusiksi, mutta jos urahaave olisi toteutunut, niin se olisi kyllä tapahtunut aidosta intohimosta.

Ja sitten on muita, sotkuisempi syitä yrittää niin paljon ja hyvin kuin pystyy. Yksi syistä on niin sanottu huijarisyndrooma, josta kollegani Tiina Ekman on kirjoittanut mainion kirjan.

Pelkäätkö sinäkin, että jonain päivänä vielä paljastut huijariksi?

Uneni lähtötilanne oli niin kamala, että siinä oli kyse silkasta selviytymisestä.

Kun joutuu yleisön eteen tuntemattomat nuotit kädessään, niin ehkä ei edes kannata kuin yrittää rämpiä eteenpäin, jos poiskaan ei pääse.

Pahinta unessa oli silti se, että oli yritettävä pystyä johonkin, mihin en missään tapauksessa pystynyt venymään. Yrittää olla jotain, mitä en ollut.

Tosiasiassa olen tottunut laulamaan vieraasta nuotista ensinäkemältä ja isojenkin ihmismäärien kuullen. Tilanne on kuitenkin ihan erilainen kuin unessa, sillä huomio ei ole minussa, vaan saan olla turvallisesti sivuosassa. Mutta solistin roolissa pääni kolahti sekä todelliseen että kuvitteelliseen lasikattoon.

Ja silti mietin. Varmistelinko unessakin, etten vain varmasti tule kurkottamaan mihinkään sellaiseen, josta sitten kohta nolosti tipahtaisin alas?

Huijariksi itsensä kokeminen onkin Ekmanin mukaan sitä, ettei ihminen kaikista onnistumisistaan huolimatta sittenkään koe oikeasti osaavansa. Että on hirveän vaikea tietää, mitä oikeastaan osaa, mitä pitäisi osata, ja millainen osaaminen on “normaalia”.

Kun jokin siis onnistuu, sen täytyy olla niin helppoa, että siitä selviäisi kuka hyvänsä.

Paljastuminen on aina nurkan takana, ja siksi pitää yrittää niin vietävästi. Milloin hyvänsä “totuus” voi päästä esille, ja miten sen kanssa sitten selviäisi?

Huijari suoriutuu yli tai ali, mutta vakaalla kasintasolla pysyminen on vaikeaa

Elämä on vaihtelevaa ja ihminen tarvitsee lepoa ja ihmettelyaikaa. Niinpä kukaan ei pysty tuottamaan huippusuorituksia tai tekemään täysillä koko ajan.

Kaikilla toisaalta on myös sellaisia kykyjä ja kiinnostuksia, joiden kehittäminen on jäänyt haluista huolimatta puolitiehen. Oppimisen tarpeita ja mahdollisuuksia löytyy jokaisen elämästä.

Jos luottaa itseensä ja tuntee itsensä hyvin, oppiminen näyttäytyy loputtomana mahdollisuuksien merenä.

Huijariksi itsensä kokevan on kuitenkin vaikea löytää rauhaa elämän ja omien kykyjensä suhteellisuuden ja keskeneräisyyden kanssa.

Sen sijaan elämästä tulee helposti kuin vuorikiipeilyä vaillinaisin varustein.

Opettelu ja harjoittelu on vaikeaa, kun pitäisi osata jo. Niinpä tekemiseen sisältyy tuon tuostakin uhkayrityksiä, jotka välillä onnistuvat ja välillä eivät. Mutta miten sitten käykin, niin sisäinen ääni jatkaa hellittämätöntä naputtamistaan: Kyllä sinun pitäisi… ja Miten sinä et nyt tuotakaan…

Ja ennen kaikkea: Ihan varmasti kaikki kohta huomaavat totuuden!

Se, jos mikä, pitää ihmisen valppaana. Stressaantuneena, väsyneenä, ja ennen pitkää varsin uupuneena.

Toinen vaihtoehto tietysti on, että luovuttaa jo etukäteen eikä edes yritä. Hyvä ei ole sekään.

Ulkoa tulevia vaatimuksia on helpompi käsitellä, kun oma mieli on vakaa

Me emme tietenkään elä tyhjiössä. Emme keksi kulttuurin normeja pituuden, painon, iän, syömisen, juomisen ja muun käyttäytymisen suhteen itse. Kukaan ei myöskään ole immuuni sille, millaisena näyttäytyy ihanteellinen tai edes kelvollinen elämä.

Riippuu kuitenkin hyvin suuresti omasta vakaudesta ja tasapainosta, miten paljon odotukset pääsevät omaa laivaa keinuttamaan.

Loppujen lopuksi monissa yhteisesti hyväksytyissä normeissa on paljonkin järkeä, mutta välillä vain käy niin, että niitä ei edes pystyisi toteuttamaan tai noudattamaan, vaikka haluaisikin.

Silloin tarvitaan vankkaa hyväksyntää ja ymmärrystä siitä, mikä itselle on riittävä ja sopiva kasintaso. Missä kohtaa itsensä ja elämänsä kanssa voi solmia rauhan esimerkiksi:

Kun huomion saa siirretyksi häpeän, syyllisyyden ja riittämättömyyden välttelemisestä sen miettimiseen, millaista oikeasti voisi olla oma kasintasoinen, riittävä ja sellaisena oikein hyvä elämä, ei ihmisen enää tarvitse pohtia sitä, onko huijari vai ei.

Silloin kun on yhä enemmän ihan oma aito ja itsensä kokoinen itsensä.

Kasin tasolle kiipeillään yhdessä

Jos ihan sataprosenttisen selvää ei ole edes se, pitäisikö omannäköiselleen kasintasolle päästäkseen kiivetä ylös, alas, vaiko sivusuunnassa, niin helpointa on selvittää asiaa yhdessä toisten kanssa.

Monella meistä kun on niin peili kuin mittatikkukin sen verran vääristynyt, että parhaan heijastuspinnan tarjoavat toiset, saman asian kanssa kamppailevat ihmiset.

Yhtä lailla heijastuspintaa saa aivan omista pohdinnoistaan, kun vain oppii pysähtymään ja kysymään asioita itseltään uudella tavalla.

Kun oppii katsomaan itseään muusta kuin ainaisen kritiikin ja kyseenalaistamisen suunnasta, huomaa myös paljon sellaista hyvää, jota ei aiemmin ole osannut itsessään ja elämässään nähdä.

Kuvittele tapahtumille toisenlainen loppu

Traumaterapioissa edetään usein kahden askeleen kautta: ensin pyritään eri tavoin vähentämään hädän ja huolen kokemusta ja sen jälkeen kuvitellaan miten asiat sittenkin voisivat johtaa parempaan kuin katastrofaaliseen lopputulokseen.

Menetelmä istuu myös huijariksi itsensä kokevalle, joka jatkuvasti odottaa hartiat kyyryssä sitä viimeistä iskua!

Miten esimerkiksi painajaiseni olisi voinut päättyä, jos olisinkin lähestynyt tilannetta kysymällä, mitä itse toivoisin siinä tapahtunut?

Tai jos olisin määritellyt omat ehtoni sille, osallistunko noin mahdottomaan kuvioon laisinkaan? Tai jos paikalla olisi ollut joku, jonka kanssa olisi voinut neuvotella, mikä tilanteessa on ollenkaan järkevää tai miten sen voisi ratkaista muuten?

Se olisi päättynyt paremmin.

Ja näin toimitaan myös Suorittajasta kasin tasolle -kurssilla, vaikka se ei terapiaa olekaan. Asetutaan tutkimaan omaa tilannetta kaikessa rauhassa ja etsitään pinnistämiselle ja ponnistamiselle vaihtoehtoja. Usein ne ovat ihan käden ulottuvilla, vaikkei niitä arjessa ole osannut huomata.

Tutustu kurssiin ja tule mukaan! Siellä sinua odottaa kasvava joukko oman kasintasonsa ihmettelijöitä – tai jos haluat edetä ihan itseksesi, niin sekin kyllä sopii.

Onko sinulla vielä hieman puuhaa oman kasintasosi löytämisessä?

Suorittajasta kasin tasolle – kurssi auttaa sinua löytämään oman kohtuutesi sinulle tärkeitten asioitten toimittamisessa.

Eli ali eikä yli, vaan juuri sopivasti!