Vuorovaikutuksen tanssiinkutsut ja kuinka niissä pääsee selvemmille vesille

Jaksaminen, väsyminen ja toipuminen on kahden tai useamman osapuolen kauppa niinkuin hyvin suuri osa muustakin, mitä arkielämässä tapahtuu.

On asioita, joihin voi vaikuttaa itse, on sellaisia asioita, jotka kuuluvat työpaikan tai vaikkapa puolison vastuulle ja vaikutuspiiriin, ja sitten on asioita, jotka eivät mene eteenpäin muuten kuin yhdessä yrittämällä.

Jos pitäisi sopia työtehtävien muuttamisesta, lasten harrastuksiin kuljettamisesta tai vaikka kaupassa käymisestä, niin se tarkoittaa neuvottelemista, asioitten puhumista auki ja yhteisen tahtotilan löytämistä.

Kuulostaa yksinkertaiselta. Sellaista näkee ihanissa lohtusarjoissa, joissa yhteinen sävel aina löytyy kiperienkin kriisien jälkeen. Tosielämän ihmissuhteet ovat kuitenkin monimutkaisempia. Usein ne ovat täynnä pohjavirtoja, joiden vietäväksi voi joutua niin kotona kuin töissä tai harrastuksissakin.

Virtaukset näkyvät vuorovaikutuksessa. Kun hämmentäviä pohjavirtoja on vähemmän, vuorovaikutus on suoraa ja selkeää. Silloin sitä on mukava jatkaa ja yhteisiä asioita tuntuu löytyvän yhä enemmän.

Joskus virrat taas ovat niin voimakkaita ja hämmentäviä, että suhde jossain vaiheessa vain kerta kaikkiaan katkeaa – joko riitelyn tai etääntymisen kautta.

Helpotusta vuorovaikutuksen sotkuihin voi kuitenkin saada jo siitä, että hahmottaa, kuinka monilla erilaisilla tavoilla me ihmiset viestimme toisillemme ja vaikutamme toisiimme.

Vuorovaikutusta ei voi kytkeä pois päältä

Yksi psykoterapeuttikoulutukseni pysäyttävimmistä opeista oli sen tajuaminen, että ympärilleen viestimistä ei voi lopettaa. Niin kauan kuin henki pihisee ja usein pitkään vielä tästä maailmasta poistuttuakin me jokainen vaikutamme ympärillämme oleviin ihmisiin. Joskus hyvinkin pitkien matkojen ja aikojen päähän.

Meillä on ymmärrettävä taipumus katsoa asioita omasta näkökulmastamme, omilla silmillämme. Silti voisi olla hyvä pysähtyä miettimään myös sitä, mitä tulee mukana, kun me itsekukin tulemme huoneeseen. Sitä valintaa kun ei ole, ettei toisi mitään.

Tämä taas johtaa siihen, että meillä kaikilla on automaattisesti myös vastuu siitä, minkälaista ilmapiiriä me luomme olemuksellamme, puheillamme ja toiminnallamme. Kaikkea mukanaan kantamaansa ei tietysti voi hallita, mutta toisaalta kukaan muukaan ei voi tätä vastuuta kantaa.

Kaikkein helpointa on kantaa vastuu siitä mitä puhuu ja tekee tietoisesti. Samaan aikaan me kuitenkin viestimme monilla tavoilla, joista me itsekin olemme vain osittain tietoisia. Juuri nämä viestinnän tavat tietysti johtavat niihin kaikkein mystisimpiin ja sitkeimpiin ihmissuhdepulmiin. Joskus ne tekevät neuvottelemisen asiatasolla melkeinpä mahdottomaksi.

Toivoa, pyytää vai vihjata?

Leikitään, että olet tanssimassa. Näet kiinnostavan ihmisen ja toivot mielessäsi, että hän huomaisi sinut. Tiedät tietysti, ettei toivominen yksistään auta, joten hivuttaudut lähemmäs. Pian olettekin jo juttelemassa niitä näitä.

Toivoisit kuitenkin enemmän. Haluaisit lähemmäs, muttet saa toisesta selvää. Olisi luontevaa lähteä tanssimaan yhdessä, mutta toinen puhuu vain työstään. Katselet välillä tanssilattialle päin ja tapailet musiikin rytmiä, mutta toinen ei tunnu huomaavan. Vai huomaako hän, muttei vain halua, ja siksi ei ole huomaavinaan?

Olet ymmälläsi ja turhautunut. Kiinnostuksesi alkaa vähentyä ja samalla puheisiisi hiipii piikikkyyttä, josta et yhtään pidä, mutta jonka tiedät eräänlaiseksi suojakeinoksesi pettymyksiä vastaan.

Mietit, millä tavalla tilanne olisi tuntunut erilaiselta, jos jo aikaisemmassa vaiheessa olisit kysynyt suoraan.

Ihmissuhteiden kolme tasoa

Ihmisten yhdessäelo muistuttaa tanssilattiaa. Siellä me pyörähtelemme, vaikka välillä seinänvieruspenkki voisi tuntua houkuttelevalta vaihtoehdolta. Tanssilattiankin elämään saa kuitenkin enemmän hallintaa, kun tulee tietoisemmaksi siitä, mitä siellä oikeastaan tapahtuu. On helpompi kohdistaa katse ja tunnistaa, mihin voi vaikuttaa ja mihin ei.

Yksi tapa jäsentää tanssilattian tapahtumia on ajatella, että kaikissa ihmissuhteissa ja vuorovaikutustapahtumissa on ainakin kolme tasoa.

1 Tietoinen tai asiataso. Tämä on yleensä helpoin hahmottaa ja ymmärtää, sillä tällä tasolla muun muassa tehdään sopimuksia siitä, miten toimitaan. Mitä tehdään, kuka tekee, mitä varten ja millä tavalla. Mennäänkö tanssimaan vai ei? Asiataso on tietoinen ja selkeä, ja moni mielellään toivoisikin, että voisi pysytellä kokonaan täällä. Mutta ei se vain onnistu!

2 Asenteet, kuvitelmat, päätelmät. Tällä tasolla on valtava määrä aikaisempien kokemusten jälkiä ja itse tehtyjä päätelmiä. Tärkeimmät päätelmät koskettelevat erilaisia tunnetarpeita. On kuin joukko antureita koko ajan tunnustelisi ympäristöä: arvostetaanko minua, yritetäänkö minua rajoittaa liikaa, kuulunko joukkoon? Haluaako tuo toinen lähempää tuttavuutta vai ei? Mitä tietoisempi tästä kaikesta on, sitä helpompaa on olla niin itsensä kuin toisten kanssa. Silloin osaa helpommin erottaa todellisuuden omien toiveittensa ja pelkojensa tuottamista harhakuvista.

3 Sedimentti eli pohjasakka. Tällä tasolla tapahtuvista asioista voi olla tavattoman vaikea saada selvää. Sedimenttiin kuitenkin laskeutuu usein niinkin perustavanlaatuisia asioita kuin se, miten me aivan pohjimmaltaan koemme elämän, toiset ja itsemme. Kukaan ei koskaan kuitenkaan halua olla kanssani!

Sedimentissä olevista asioista ei useinkaan olla tietoisia, mutta niiden mukaan eletään. Koska tietoisuus pohjasakan keskellä on niin hämärää, on myös todella vaikea ymmärtää, millaista ilmapiiriä se luo kanssakäymiseen toisten kanssa. Tietenkin sitä, mistä on heikosti tietoinen, on vaikea hallita. Ja mitä enemmän omaa peruskokemusta leimaa eriasteinen turvattomuus, sitä kiihkeämmin me reagoimme kun toinen ei heti olekaan samalla aaltopituudella meidän toiveittemme kanssa.

Yhdessäolo on helpompaa, kun osaa mielentää

Vuorovaikutuksen eri kerroksilla on yhteys siihen, miten me ylipäätään hahmotamme itsemme sekä itsenämme että suhteessa toisiin. Kykyä ymmärtää toisen mielen erillisyys omasta mielestä kutsutaan mielentämiseksi. Kun osaa mielentää, ei kovin herkästi ajaudu luulemaan tietävänsä mitä toinen ajattelee, koska tietää sen mahdottomaksi. Kun ei ajaudu luulemaan, ei myöskään haasta toisen rajoja ja yhdessäolo on monin tavoin helpompaa.

Kuitenkin mitä syvemmälle sedimenttiin mennään, sitä hämärämmäksi tulee myös ymmärrys itsen ja toisten rajoista ja erillisyydestä. On kuin palaisi oman olemassaolonsa aamuhämäriin, sinne missä ymmärrys itsestä ja toisesta oli vasta muotoutumassa. Ja mitä vähemmän meillä on tietoisuutta itsestämme ja siitä, mitä meissä erilaisissa kohtaamisissa tapahtuu, sitä alttiimpia me olemme vajoamaan sedimentin tasolle.

Silloin tapahtuu juuri niitä omituisia asioita, jotka rikkovat neuvotteluyhteyden ja tekevät aivan tavallisista arkisistakin asioista keskustelemisen vaikeaksi ellei mahdottomaksi. Ja tätähän tapahtuu varmasti meidän useimpien elämässä, jos ei päivittäin niin stressaantuneena ja väsyneenä ainakin.

Mielentämistä voi oppia aikuisenakin

Mielentäminen on yksi niistä ihmisenä olemisen perustaidoista, joiden perusta lasketaan lapsuudessa. Niin varhaisessa vaiheessa, että omia valinnan mahdollisuuksia on ollut minimaalisesti jos juuri lainkaan.

Ihmisellä on kuitenkin kyky oppia sellaista, minkä kokee tärkeäksi. Vaikka mielentämisessä olisi pulmia ja keskustelut ajautuisivat kerta toisensa jälkeen karikoihin, on mahdollista oppia hallitsemaan taipumustaan vajota vuorovaikutuksen hankalammin hallittaviin kerroksiin. Mitä vähemmän tätä tapahtuu, sitä enemmän kertyy myös myönteisiä kokemuksia tilanteista, joissa ei pääse eteenpäin muuten kuin neuvottelemalla. Hyvä kasvattaa hyvää, ja vähitellen voi sedimenttiinkin syntyä liikettä.