Eilisiltana ajattelin uuden ajatuksen. Sellaisen, jota aivoni eivät ole koskaan aikaisemmin muovanneet.
Ajattelin siis näin: En taida pystyä tähän. Kaikenkattavasti.
Vaikka viime päivien ja tuntien tilanteet ja tapahtumat kulkivat silmieni ohi, ei ajatuksella siinä vaiheessa ollut mitään yksittäistä kohdetta.
Kerta kaikkiaan vain ajattelin, että en taida pystyä tähän. Seinä vastassa. En pysty tähän.
Ajatus oli tosiaankin uusi. Sanat olivat tuttuja, mutta kokemus ei. Miten voin äkkiä tietää, että en enää pysty venymään, ratkaisemaan, ymmärtämään, keksimään, hillitsemään tai hallitsemaan?
Että vaikka päältä sitä ei välttämättä näe, niin sisäpuolella asiat ovat toisin.
Että käännekohta on saavutettu.
***
Miten ihminen tietää sen, minkä tietää? Amerikkalainen filosofi Eugene Gendlin kehitti käsitteen felt sense, jonka voi kääntää vaikkapa tuntumaksi.
Tuntuma on kehollistunutta tai kehossa sijaitsevaa tietoa. Se on sitä, kun asian tuntee luissaan. Kun aavistaa, vaikkei vielä varmasti tiedä. Tuntuman osoittaman tiedon voi usein houkutella esiin ja sanallistaa, mutta tarkan ilmaisun löytäminen voi olla vaikeaa.
Tuntumatiedolla on kuitenkin erityinen arvo siinä, että se voi toimia huutomerkkinä silloin, kun tietoinen mieli vielä väittää kaiken olevan kuin ennenkin.
Että esimerkiksi seinä ei ole tullut vastaan. Vaikka on.
***
Oli yllättävää, että oman pystymättömyyden ehdoton näkeminen oli niin vapauttava kokemus.
Olisin odottanut havainnon herättävän silkkaa kauhua. Ja kun se oli kohdalla, oikeastaan vain totesin asian.
Seuraavaksi tunsin kuitenkin orastavaa helpotusta. Sillä jos en koskaan ole ajatellut, etten taida pystyä, niin miten sitten olen ajatellut?
No tietenkin, että kyllä pitää pystyä. Vouloir, c’est pouvoir! Kun haluaa niin pystyy! Ei taida olla sattumaa, että juuri tämä sanonta tarttui mieleen koulun ranskantunneilta.
Kun tahtoo niin voi!
***
Mihin minun sitten olisi pitänyt pystyä? Luultavasti kannattelemaan ihan kaikkea. Pienenä kuulemma uskoin, että jos lentokone putoaa taivaalta, niin äiti voi nostaa sen haravalla ylös.
Ahkera National Geographicin lentoturmatutkintojen katselu on kuitenkin osoittanut, että ei se ihan niin taida mennä. Luulo on silti jäljellä.
Jos en kuvittelekaan, että voisin nostaa lentokoneita taivaalle, niin hyvin monta muuta asiaa minä selvästikin luulen voivani pitää radallaan. Siis sillä radalla, jonka itse kuvittelen hyväksi.
Tämä tarkoittaa loputonta pitäisi-asioiden listaa, joka ulottuu kauas sen ohitse, mikä ylipäänsä on minun vallassani tai tontillani.
Se tarkoittaa myös loputonta stressiä ja riittämättömyyden ja keskeneräisyyden tunnetta.
Lisäksi se tarkoittaa ikuista pelossa elämistä.
***
Après la pluie le beau temps! Sateen jälkeen tulee kaunis ilma!
Olen varovaisen toiveikas.
Ensinnäkin en taida enää ihan niin paljon edes tahtoa. Annan asioiden mennä niin kuin ne ovat mennäkseen.
Niin ne tekevät joka tapauksessa, mutta itselläni on helpompaa kun armollisesti annan siihen luvan.
Toiseksi minulla on ollut lapsuudesta asti ikävä tapa pinnistää loppukeväästä (ja luultavasti aina muutenkin) niin ankarasti, että loman alussa sairastun vähintään flunssaan.
Joskus myös keuhkokuumeeseen, ja sitä en suosittele kenellekään.
***
Jotenkin ajattelen, että jos ei pysty, tahdo eikä yritä niin paljon, niin ehkä pysyy terveempänäkin.
Jos antaa tuntumalle tilansa.
Jos kerrankin kuuntelee.
Kolme hyvää syytä poimia itsellesi ilmainen opas ja tilata maksuton viikkokirje!
- Joka toinen sunnuntai sähköpostiisi saapuu voimaannuttavia eväitä arkeen
- Saat ensimmäisten joukossa tiedon uusista kirjoituksista ja kursseista.
- Liittymislahjaksi saat valintasi mukaan rautaisen annoksen asiantuntijatietoa ja -ohjausta elämänilosi ja voimiesi vahvistamiseen (pdf).
