Aivolepopäivä

En ole ihan varma, oliko se täysi vahinko.

Kävelin ovesta ulos, laskin huonokuntoiset muratit pihapöydälle ja käännyin katsomaan taakseni.

Tuuli tarttui avoimeen oveen, joka ensin hitaasti, sitten kiihtyvällä vauhdilla sulkeutui ja pamahti viimein lukkoon.

Siinä sitä oltiin. Pihalla, oikein tosi konkreettisesti ja käytännössä.

Ei kuitenkaan kestänyt kauan, kun jo näin tilanteen hyvät puolet. Ihan juuri olin miettinyt, että milloin ihmeessä mahdan saada tartutuksi ulkotöihin – sillä saralla ei ollut paljon tapahtunut koko kesänä.

Nyt edessä oli kokonainen pihapäivä, kunhan vain ensin löytäisin hiukan lisää vaatetta ja jossain vaiheessa myös jotain syötävää. Kyllä se tästä.

Melkein näin hienoa meilläkin oli…

​​​​​​​​​​​​Ulkoa asetetuissa rajoissa voi olla paljon hyvää

Usein ajattelen, että elämä olisi monella tavalla helpompaa, jos meillä edelleen olisi enemmän rajoja, rytmejä ja rakenteita ajankäytössämme ja elämässämme.

Esimerkiksi jos kaupat olisivat sunnuntaisin kiinni, kenenkään ei tarvitsisi mennä sinne töihin eikä meidän muiden tarvitsisi edes harkita kaupassakäyntiä sunnuntaisin. Tai yöllä.

Kuinka monen elämänjärjestys ihan oikeasti vaatii mahdollisuutta käydä kaupassa öiseen aikaan?

Se, että kaikki ei ole saatavissa koko ajan, voi tuntua vanhanaikaiselta, suorastaan vanhoilliselta ja ankean rajoittavalta.

Sillä jos kerran voi niin miksei sitten saisi?

Ulkoa asetetut rajat kuitenkin tukevat sisäistä ryhtiä. Jos minulla olisi ollut puhelin mukanani ulkona, olisin takuulla keksinyt sille käyttöä.

Muun muassa olisin soittanut miehelleni ja kysynyt, missä se vara-avain on.

Nyt oli kuitenkin ihan hyvä näin. Pari tuntia puurrettuani aivoissa alkoi silti vähän niin kuin nykiä – tuntui että olisi aika tarkistaa postit ja vilkaista uutisia.

Mutta kun ei niin ei. Ilman puhelintakin pärjäsi aivan mainiosti koko päivän.

Itsensä johtaminen on pitkälti sopimusten tekemistä itsensä kanssa

Jos jotain haluaa saada aikaiseksi, tai jos haluaa estää stressin ja tekemättömien asioiden leviämisen kaikkiin päivän tunteihin, aamusta iltaan asti, niin tarvitaan itsensä johtamisen taitoja.

Niiden ytimessä on kuitenkin muun muassa taito ja kyky laittaa rajoja itselleen.

Kuuluisissa 1960- ja 1970-lukujen vaahtokarkkikokeissa tutkittiin, mitä merkitystä lasten kyvyllä odottaa herkun saamista oli heidän elämässä pärjäämisensä kannalta.

Silloin vastaus oli yksinkertainen: se joka pystyy hillitsemään itsensä, pärjää elämässä.

Nyt tiedetään, että yhteys ei ole aivan niin suoraviivainen – itsehillinnällä on merkitystä silloin, kun eletään yltäkylläisyydessä ja on tehtävä valintoja.

Ja sellaista meidän monien elämä tosiaankin on.

Systeemit auttavat säilyttämään rajat

Itse olen innostuva ja loppujen lopuksi aika lyhytjänteinenkin – vaahtokarkkikokeessa ei olisi hääppöisiä pisteitä kertynyt.

Mikä siis neuvoksi meille, joille takuulla maistuu vaahtokarkki jos toinenkin?

Moni on oppinut ottamaan avukseen erilaisia ajan ja tekemisten rajaamisen ja jäsentämisen keinoja.

Luomaan elämäänsä sen verran konkreettisia ja seurattavia rakenteita ja rutiineja, että niissä pysyminen riittää takaamaan sen, että välttämätön tulee tehdyksi.

Jos ei ole ihan hirveän kunnollinen ja tunnollinen, niin tämän itseasetetun minimin jälkeen sitten saakin olla kuin Ellun kanat. Tai ainakin vähemmän tehtäväsuuntautunut ja tuloksellinen.

Yksi hyväksi havaittu systeemi löytyy videolta.

Aivolepoa, vaikka se vaikeaa onkin

Aivot tosiaan tuntuivat lepäävän ensimmäisten pihatyötuntien aikana. Mielessä ei liikkunut paljon mitään, syvällä tyytyväisyydellä vain seurasin haravan liikettä.

Peräti olin vähän tyytyväinenkin itseeni – näin sitä vain meilläkin siivotaan ja laitetaan.

No joo.

Mutta sitten alkoi aivoissa surrata tuttuun tapaan. Alkoi tulla kirjoitusideoita. Työlistaa rupesi pukkaamaan. Yhtä ja toista muistettavaa tuli mieleen. Kun ei ollut kynää ja paperiakaan, niin päässäni oli pian aika sanoisinko, ruuhkaista.

Kohta en enää pystynyt pitämään mielessäni, mitkä ne kolme tärkeintä asiaa nyt mahtoivatkaan olla.

Yliaktiivista ja ärsykehakuista mieltäkin pitäisi kuitenkin jollain lailla saada aisoihin.

Neljä syytä, miksi aivoja pitää lepuuttaa

Tarkkaan ottaen mieli ei ole ihan sama asia kuin aivot, mutta tiukassa yhteydessä toisiinsa ne kyllä ovat.

Niinpä ajatusten muuttuessa jotenkin sekaviksi ja ylikuumentuneiksi on hyvä syy olettaa, että jotain vastaavaa tapahtuu aivoissakin.

Taukokulttuurin elvytysoppaassaan professori Minna Huotilainen kertoo, miksi aivomme tarvitsevat tauon:

  • Taukoja pitämällä ehkäistään uupumusta. Huotilainen määrittelee, että työuupumus on vakava aivojen uupumustila, jossa kognitiivinen toiminta – siis ajattelu, muisti, päätöksenteko ja itsensä ohjaaminen kärsii.
  • Taukoja pitämällä tehdään tilaa luovuudelle. Luovuus vaatii tietynlaista aivojen viritystilaa, jota ei synny, jos koko ajan vain paahtaa menemään. Jos ei ole taukoja, käytetään vain sitä mikä on jo tuttua ja tunnettua. Käännellään yhtä ja samaa nuttua uudestaan ja uudestaan.
  • Taukoja tarvitaan vuorovaikutusta varten. Monessa työssä asioita kehitellään yhdessä, mutta se ei useinkaan onnistu niin, että istahdetaan vain alas ja aletaan kehittää. Pitää olla myös väljempää yhteisen ideoinnin ja asioitten pureskelun aikaa, että nähdään mitä siitä kehkeytyy. Ja sitten ihan vain höpöttelyaikaa.
  • Taukoja tarvitaan, että jaksetaan kauan. Kuten Huotilainenkin sanoo, työurat eivät ole sprinttejä eivätkä edes maratoneja, vaan enemmänkin ultrajuoksua. Sen lisäksi niin uralle kuin elämäänkin mahtuu monenlaisia käänteitä, osa niistä taatusti odottamattomia. Pitää olla mistä ottaa.

Uni on ykkönen

On jo hyvin tiedossa että aivolevon kannalta kaikkein tärkeintä loppujen lopuksikin on riittävä uni. Nukkumista ei voi korvata oikein millään.

Nyt arvellaan, että aivoissa syvän unen aikaan venttiilit aukeavat niin, että aivo-selkäydinneste pääsee huuhtelemaan kuona-aineet pois hermosolujen ympäriltä.

Valveen aikana tätä tapahtuu vain hyvin vähäisesti.

Mutta mitä voi tehdä päiväsaikaan – ja ehkä jopa niin, että päivän aikaiset toimet helpottaisivat tärkeää nukkumista.

Loppujen lopuksi aika paljon, kuten näet unitutkijoiden kokoamasta taulukosta.

Kuvio kirjasta Uusitalo-Arola (2019) Uuvuksissa, alkuperäinen kirjassa Järnefelt & Hublin (toim.) (2012) Työikäisten unettomuuden hoito.

Keskipäivän demoni vai keskipäivän liukuma?

Päivän aikaiseen tauottamiseen ei nykypäivän elämässä löydy mitään yhtä ja ainoaa kaavaa, niin eri tavoin meidän päivämme nykyään rakentuvat.

Iltapäivän energiavajeen, joskus alavireeseenkin kääntyvän väsähtämisen tunnistaa kuitenkin moni.

Keskiajalla ilmiö nimettiin osuvasti keskipäivän demoniksi.

Silloin munkit nojasivat puolen päivän jälkeen päätä käteensä ja huokasivat. Mitä mieltä on vuosikausien rukouskilvoituksessa tai ylipäänsä koko maallisessa puurtamisessa?

Teki mieli heittää rukouskirja tiskiin ja jättää koko homma sikseen.

Ihan tarkkaan ottaen keskipäivän demonilla tarkoitetaan paljon syvempää ja laajempaa turhuuden ja tarkoituksettomuuden kokemusta kuin sitä tympääntymisen ja väsymisen tunnetta, jonka moni huomaa lounaan tai viimeistään iltapäiväkahvin jälkeen – jos nimittäin pysähtyy sen verran tunnustelemaan omaa olotilaansa.

Nyt tietysti voisi pohtia, minkä verran luostariveljien ja -sisarienkin kärsimyksessä oli kysymys jonkinlaisesta yliväsymisen ja siitä kumpuavien ylikierroksien tuottamasta tuskastumisesta ja fokuksen kadottamisesta.

Luostareissa kun tehtiin lujasti töitä eikä siellä niin kovin ehjiä öitäkään nukuttu. Erämaassa tuskin oli sen helpompaa.

Mielenkiintoista onkin, että uudessa, vuoden 2020 alussa voimaan tulleessa työaikalaissa on luotu mahdollisuus työajan liukumalle, jonka voi tehtävien niin salliessa yhdistää lounastaukoon.

Toisin sanoen työpäivän keskellä voisi käydä vaikka salilla tai laulutunnilla, ihan niin kuin monet ajankäytöstään itse päättävät, yrittäjät ja freelancerit ovat tehneet ennenkin.

Harhauttaisiko tämä mahdollisuus myös keskipäivän demonia, vai pitääkö se vain väsyttää tiehensä?

Pyhän Herman Alaskalaisen kirkko Espoossa

Tietoista läsnäoloa tekemisen keskellä

Luostari- ja erämaakilvoittelijoiden keinot demoniensa kukistamiseen olivat melko äärimmäisiä, eikä niiden yhteydessä juuri voi puhua tauoista tai aivolevosta.

Silti niissäkin oli totuuden siemen.

Löytämässäni erinomaisessa artikkelissa kuvataan, miten esimerkiksi äiti Saara eli 60 vuotta joen rannalla katsomatta kertaakaan veteen. Ja miten munkki Helladius eli kammiossaan 20 vuotta katsomatta kertaakaan kattoon.

Tällaiset mielenhallinnan keinot voivat tuntua ylettömän ankarilta eikä niiden yhteyttä aivolepoon ole heti helppo hahmottaa.

Mielen keskittäminen ja ajatusten kokoaminen johonkin yhteen tai rajattuun kohteeseen on kuitenkin kaikissa perinteissä tavalla tai toisella hyödynnetty tapa saada levoton mieli rauhoittumaan, ajatukset kootuksi ja aivot asettumaan.

Hyvin usein tähän yhdistyy jokin toisteinen, lopulta meditatiiviseksi syventyvä liike. Tietoinen kävely, jossa huomio keskitetään jalkapohjien tuntemuksiin, on yksi monien hyväksi kokema rauhoittumisen keino.

Samoin kävely meren rannalla, missä veden liike kokoaa huomion. Tai vuoleskelu nuotion äärellä.

Oma lukunsa on sienestäminen, joka pakottaa silmät poimimaan vain yhdenlaisia värejä ja muotoja – muuten ei mitään löydy.

Puhumattakaan eri uskonnollisten tai meditatiivisten perinteiden moniaistisesta keskittymisestä kumarruksineen, tuoksuineen ja musiikkeineen.

Miten minulle kävi siellä pihalla?

Kuinka se minun pihapäiväni sitten eteni ja päättyi?

Tyylipisteitä ei tainnut kertyä tästäkään päivästä.

Ensinnäkin siitä tuli ihan liian pitkä. Väsyin ja kiukuttelin miehelle, joka viimein kotiin tultuaan ei heti tajunnut, että nyt olisi empatian paikka.

Niin paljon väsyin, että seuraavana yönä ei uni meinannut tulla ollenkaan. Ei senkään puolesta, että joka paikkaa särki.

Vilukin oli ehtinyt tulla, niin että olin vähällä saada sellaisen ikävän naistentulehduksen.

Niin että kaiken kaikkiaan demonitkin saivat sitten temmeltää aika vapaasti. Ei osunut tauotus ihan kohdilleen.

Ja siltikin jotain hyvää taisi tapahtua.

Aivot ehkä sittenkin lepäsivät, ja pihapäivän jälkeen rutiiniin palaaminen tuntui oikein hyvältä taas.

Ehkä se tosiaankin on niin, että kaikelle pitää löytää aikansa. Kuten myös kaikesta raamista ja rutiinista irrottautumiselle.

Vaikka sitten lukitsemalla itsensä ulos kodistaan.

Kolme hyvää syytä poimia itsellesi ilmainen opas ja tilata maksuton viikkokirje!

  1. Joka sunnuntai sähköpostiisi saapuu voimaannuttavia eväitä seuraavaan viikkoon.
  2. Saat ensimmäisten joukossa tiedon uusista kirjoituksista ja kursseista.
  3. Liittymislahjaksi saat valintasi mukaan rautaisen annoksen asiantuntijatietoa ja -ohjausta elämänilosi ja voimiesi vahvistamiseen (pdf).