Kuinka monta asiaa sinulta on jäänyt tekemättä ylenmääräisen itsekritiikin takia? Tai jos teitkin, pystytkö iloitsemaan siitä mitä sait aikaan? Kuka kuiskuttaa korvaasi?
Sain kerrassaan viehättävää sähköpostia. Kirjoittaja pohdiskeli, kuinka kopioiminen ennen oli monella tapaa väistämätöntä. Ennen kirjapainotaidon keksimistä kokonaiset kirjatkin oli jäljennettävä käsin.
Ei riittänyt, että jäljensi sen yhden kohdan, jonka halusi erityisesti muistaa.
Materiaalit olivat kalliita tai kovan työn takana, kopioiminen työlästä ja vei paljon aikaa. Ei ihme, että työtä teki mieli välillä hieman koristella, ja että jäljen muutenkin haluttiin olevan ensiluokkaista.
Se, mitä tehtiin, oli kaikin tavoin arvokasta.
Saman asenteen tunnistan kuitenkin myös äitini sukupolven suhtautumisesta muun muassa käsityöhön. 1920-luvulla syntyneet kasvoivat aikana, jolloin pellavakin kasvatettiin ja käsiteltiin itse. Villa saatiin tietenkin omista lampaista – tai jopa lehmistä.
Kun viimein päästiin pöytäliinaan, hevosloimeen tai villapaitaan asti, takana oli käsittämätön määrä työtunteja. Niitä ei tosiaankaan halunnut haaskata sinnepäin tehtyyn lopputulokseen.
Uutta ei sitäpaitsi voinut hakea kaupasta tai kirpputorilta.
***
Meidän lähtökohtamme ovat aivan erilaiset. Jos me haluamme rauhoittua vaikkapa vain jäljentämään pari kappaletta tekstiä, jossa tärkeä asia on sanottu erityisen osuvasti, joudumme kiipeämään monen esteen yli.
Ihan vain sen takia, että ei ole pakko.
Sain luvan käyttää saamaani sähköpostia:
Kaikkinainen käsillä tekeminen kyllä on ”itsen kautta imeyttämistä”, joten ajatus tuommoisesta muistikirjan (vähittäisestä) kokoamisesta tuntuu kiehtovalta, mutta arvaatko: Kynnys sen aloittamiselle tuntuukin suurelta: Minun käsialani, minun suttuisuuteni, minun epäjärjestelmällisyyteni (ylijärjestelmällisyyden sisällä?) … että siis kauniin, tarkan, harkitun ja kiehtovuudessaan houkuttavan kirjan aikaansaaminen tuntuu kovin korkean riman ylittämiseltä.
Että siis: vaikka en olisi kenellekään tilivelvollinen, paitsi itselleni, niin vaikkapa ajatus sinun tekemäsi (tai jonkun muun kauniin muistikirjan) pilaamisesta tuleekin oitis tuomitsemaan (vaikka toki ymmärrän, että hölmö tunne se on – silti ilmeinen kynnyskysymys). Siinä mielessä semmoinen kirja, mihin saa sivuja lisättyä ja poistettua minkä järjestystä saa muutettua tuntuu hyvältä. Ettei ne pilalle menneet sivut jää näkösälle, taikka revittyinä reunuksina huutamaan, että ”aha, tästä on jotain poistettu tai jotain sensuroitu”, kuten käy jos päiväkirjoista jotain poistaa. Tuntuu epärehellisyydeltä taikka muutoin nololta. Jos joku vaikka joskus niitä lukee?
***
Olen käynyt samat mietteet läpi vaikka kuinka moneen kertaan. Ja arvatkaapa: sen tuloksena minulla on hyllyssäni korkea pino kerran aloitettuja ja kesken jääneitä muistikirjoja.
Olen päättänyt palata niihin jokaiseen, mutta se vaatii hiukan valmistautumista ja ajatustyötä.
***
Myötätunto ja toisen asemaan asettuminen on parasta lääkettä kaikenlaiselle tuomitsemiselle ja arvostelulle.
On silti uskomattoman vaikeaa osoittaa ymmärrystä itselleen, omalle sukupolvelleen ja omille taustoilleen.
Kun koettaa suhteuttaa omaa osaamistaan vaikkapa siihen, minkä verran me, nuoremmista polvista puhumattakaan, olemme saaneet harjoitusta tarkassa kirjoittamisessa, piirtämisessä tai ylipäätään käsien käyttämisessä, niin olkapäältä huutelee heti keskustelupalstoilta tuttu ääni:
Itsestä se on kiinni!
Niinpä. Kaikkea voi harjoitella, mutta ehkä on ok, ettei heti osaa. Tai että haluaakin tehdä vähän erilaista, omannäköistään.
Hiukkasen pirullista on se, että perustaitoja joutuu kuitenkin yleensä harjoittamaan. Ilman niitä ei omannäköinenkään oikein tahdo onnistua.
Tällaiseen harjoittamiseen meitä ei ole kovin hyvin valmisteltu. Usein harjoittamisen arvo täytyy löytää itse.
***
Jatkoimme juttua kirjoittajan kanssa. Kysyin, onko hänkin niin vanha, että on harjoitellut koulussa kaunokirjoitusta ensin kirjain, sitten sana ja lopulta kokonainen lause kerrallaan.
Jaoimme muiston.
…ja kyllä, oppikoulussa piti kaunokirjoitusta harjoitella erityiseen kaunokirjoitusvihkoon, semmoisella mustekynällä kirjoitin missä oli säiliössä patruunat. Jo – vähän vanhemmilla oli ollut terät ja mustepullosta piti musteet ottaa. Ihan hirveä käsiala silti, mutta muistan sen tunteen kun sai – niin, sai, en kokenut olevani pakotettu – tosi rauhassa ja huolella kirjoittaa.
Ai että. Jouduin nostalgisen tunteen valtaan. Kyllä vain muistan sen vuosikausia sitten purkkiin säilötyn harmaanvihreän kuhan, mutta muistan myös taululle kirjoittamisen tunteen ja luokkahuoneen tuoksun.
Minä pidin koulusta.
***
Olisiko nyt niin, että yksi lääke päämäärättömässä itsekritiikissä vellomiseen ja tekemättömyyteensä halvaantumiseen olisikin se, että alkaisi pitää itselleen koulua?
Koulussa tarkoitus on opetella asioita. Rauhassa ja huolella, sillä heti ei tarvitse osata. Piirtää niitä kirjaimia, yliviivata tai kumittaa, jos meni väärin.
Missä vaiheessa siitäkin on tullut ongelma? Vanhoissa kirjoituksissakin näkee yliviivauksia ja piirroksilla peitettyjä sanoja. Silloinkaan ei aina onnistuttu yhdellä kerralla – ja tulisiko mieleen tuomita?
Eipä tulisi! Päinvastoin yliviivaukset näyttävät, miten asia kehittyi ja antavat muutenkin pikantin lisän koko juttuun. Miksi sama ei pätisi omiin tekemisiin?
Mitä tässä oikein pitää piilottaa?
***
Koulun pitämiseen ja käymiseen liittyy väistämätön harjaantuminen monenlaisten hankaluuksien kohtaamiseen.
Tiedollisesti me tiedämme, että heti ei voi osata eikä kukaan onnistu aina. Tunnekokemus voi kuitenkin olla erilainen. Herää noloutta, syyllisyyttä, joskus suhteettomankin suurta häpeää omasta itsestä ja osaamattomuudesta.
Parhaassa tapauksessa sitä kuitenkin sisuuntuu. Kun sisuuntuu, ei annakaan niin helposti periksi vaan opettelee, harjoittelee ja keksii fiksut keinot sen kiertämiseen, mistä ei pääse yli.
Näitäkin voi onneksi jakaa – omistani kuulet lisää viikon videolla.
Webinaari 25.5. klo 18:30–20
5 käytännöllistä keinoa uupumuksen taltuttamiseen
– ja miten istutat ne arkeesi
Opi konkreettiset keinot, joilla rauhoitat ylikuormittuneen kehon ja mielen
Ymmärrä, miksi pienet arjen muutokset ratkaisevat – ei suuri elämän remontti
Löydä itsellesi sopivat tavat pitää kiinni muutoksista
Maksuton webinaari ma 25.5. klo 18:30: ilmoittaudu nyt ja varaa paikkasi
”Kiitos Liisa, oli todella avartava ilta. Olet todella asiantunteva ja miellyttävä 💕”
– Palaute aiemman webinaarin osallistujalta