On melko mahdotonta voida hyvin, jos kehossa on huono olo, mutta ilman mielen myötävaikutusta ja yhteyttä keho on tuuliajolla.
Kehon ja mielen yhteys on periaatteessa kaiketi useimmille selvä asia. Mutta mitä se tarkoittaa käytännön tasolla?
Minäpä kerron.
Viime viikolla kerroin aloitin ensimmäisen pienen kokeiluni, josta kerroin perjantaivideollani. Kokeilu jatkuu edelleen ja on hyvin yksinkertainen: pidän Oura-sormukseni käytössä. Aikaisemmat kokemukseni ovat olleet hyviä, sillä sormuksen tuottama data ei ole erityisemmin koukuttanut minua kirittämään itseäni yhä hurjempiin suorituksiin.
Osaan sen nimittäin ihan itsekin.
Oura on tähän mennessä kertonut minulle päivästä toiseen samaa tarinaa: nukut hyvin, liikut liki ihanteellisesti, pomppaat pystyyn tuolistasi niin usein ettei tarvitse muistuttaa, oirevahti ei havaitse mitään huolestuttavaa ja stressiä ilmenee kehon tasolla aika harvoin.
Kaikki hyvin yhtä asiaa lukuunottamatta: palautuminen ei toteudu niinkuin toivoa voisi. Leposyke laskee turhan myöhään yöllä. Ja vaikken ihan ymmärrä yhteyttä, niin tottahan se on, että usein ja varsinkin iltaisin olen aika väsynyt.
Paitsi eilen. Olin jostain syystä nukkunut ja levännyt erityisen hyvin ja kaikki taivaankappaleetkin olivat ilmeisesti sopivassa asennossa. Oura hehkutti loistavaa valmiutta ja luovien tekojen päivää.
Ja minä menin halpaan. Ei se kyllä Ouran syytä ollut, sillä tosiaankin voimia riitti tavallista enemmän. Siivosin koko talon varsinaisten töitteni lomassa, ja niihin varsinaisiin töihin sisältyi aika lailla uuden opettelemista ja miettimistä. Onneksi oli sitä virtaa.
Vaan millainen olikaan tämä aamu. Katsoin jo illalla, että käyrät ovat vilkuttaneet stressiä eilisestä aamupäivästä asti, ja vaikka ihme kyllä nukuin hyvin, ei heräämisestä tahtonut tulla mitään.
Ei univajetta, mutta selvääkin selvempi palautumisvaje.
***
Tässä tullaan tämän kirjoituksen pointtiin.
Minulla kuten monella muullakin sama kuvio toistuu yhä uudestaan: kun jaksaa, niin tekee, ja jossain, luultavasti melko varhaisessa vaiheessa, homma kääntyy stressin puolelle. Sitä ei vain huomaa tekemisen tohinassa varsinkaan silloin, jos tekee jotain vähän vaikeaa. Vaikean tekemisen kun ei oikeastaan voi odottaakaan tuntuvan helpolta.
Jälkivaikutukset ovat sitten vastassa seuraavana päivänä, mahdollisesti sitä seuraavanakin päivänä ja vielä sen jälkeenkin. Väsyttää, ei pysty eikä jaksa. Voi olla aika kipeäkin.
Miksi kaikille ei sitten käy toistuvasti näin? Miksi jotkut tekevät jatkuvasti haastavia asioita, mutteivät kuitenkaan herää seuraavana aamuna puolikoomassa ja naama turvoksissa (eivätkä näe unia itsensä kokoisista saksanpaimenkoirista, mikä sekin kai jotenkin liittyy tähän)?
En osaa vastata tähän tyhjentävästi. Epäilen kuitenkin, että osa ihmisistä, ja itsekin kuulun tähän joukkoon, osaa automaattisesti ohittaa kehon viestit levon ja taukojen tarpeesta.
Samat ihmiset ehkä myöskin nauttivat tekemisen ja aikaansaamisen hurmasta vähän turhankin paljon. Eivätkä ole niin hyviä ottamaan rennosti kuin jotkut muut.
Voi olla, että juuri näillä ihmisillä kehon ja mielen yhteys on heikommassa ohjauksessa kuin niillä toisilla. Mopo karkaa eikä varoitusmerkkejä tule. Aika pitkälle ehtii harhautumaan, ennen kuin jarrut löytyvät.
Oli sitten kysymys ihan geneettisestä varustuksesta, lapsuuden oloista tai myöhemmästä vinoutuneiden selviytymismallien oppimisesta, niin jotainhan tässä on tehtävä.
Jos mistään, niin vastaus löytyy yhteyden vahvistamisesta.
***
Uupuneen ja uupumaan taipuvaisen ihmisen yhteyden tarpeet ovat moninaiset. Yleensä ensinnä muistetaan yhteys toisiin ihmisiin. Minä kuitenkin etsin aina ensimmäisenä sitä katkeilevaa yhteyttä itseen, omaan kehoon ja mieleen.
Toiset ihmiset ovat ongelmallisia. Niin paljon kuin tuokin yhteyden laji on tarpeen, ihmiset väsyttävät. Hiljainen läheisyys auttaa, mutta parhaankin ystävän kanssa puhuminen tuntuu pahimmillaan vain rasittavan ylikuormitettua hermostoa entisestään.
Juttelut on siksi usein paras säästää siihen hetkeen, kun voimia on jo hiukan enemmän.
Mutta miten sitä yhteyttä itseen sitten voi vahvistaa? Yksi vastaus tähän saattaa olla käynnistämäni toinen pieni kokeilu eli aarrekarttakirja.
Aarrekarttakirjaa voi tehdä monella tavalla ja kerron siitä videolla, mutta omissa käsissäni siitä on muodostumassa leikatun ja liimatun, maalatun, piirretyn ja väritetyn päiväkirjan yhdistelmä.
>>>täältä löydät tiesi uusimpaan videoon
Kuten aarrekarttaan muutenkin, myös aarrekarttakirjaan poimitaan vain sellaisia asioita, jotka puhuttelevat itseä jollain perimmältään myönteisellä tavalla. Asioita jotka tuottavat iloa tai lisäävät jotain syvempää tyydytystä, oivallusta tai jopa viisautta.
Itseään saa kommentoida vapaasti, kirjassa voi kulkea edestakaisin ja vastailla omiin kommentteihinsa jos tahtoo, eikä mitään erityisiä tavoitteita tarvitse asettaa. Kirja tekee ajatuksia, tunteita, mielikuvia ja kehoa yhdistävää työtään joka tapauksessa.
Näin ainakin uskon.
***
Meneillään on siis vähintään muutaman viikon kokeilu. Jos tunnet vetoa tämänkaltaiseen työskentelyyn, käy katsomassa video ja ryhdy toimeen.
Ja tilaa viikkokirjeeni, niin et pääse unohtamaan itseäsi sinäkään!
Pupuisin terveisin,
Liisa
Kolme hyvää syytä poimia itsellesi ilmainen opas ja tilata maksuton viikkokirje!
- Joka toinen sunnuntai sähköpostiisi saapuu voimaannuttavia eväitä arkeen
- Saat ensimmäisten joukossa tiedon uusista kirjoituksista ja kursseista.
- Liittymislahjaksi saat valintasi mukaan rautaisen annoksen asiantuntijatietoa ja -ohjausta elämänilosi ja voimiesi vahvistamiseen (pdf).
