Monella on asioita, joita aina olisi tehnyt mieli tehdä, mutta ei ole uskaltanut kun tuntuu ettei osaa.
Minulle yksi näistä asioista on ollut piirtäminen. Jo lapsena ja nuorena olisin kovasti halunnut piirtää ja maalata, mutta se oli niin kankeaa ja epätyydyttävää, että luovutin.
Vuosikymmenien ajaksi.
Ehkä en koskaan oikein tiennyt mitä tavoittelin. Aivan varmasti ajattelin, että pitäisi olla lahjakas. Lopulta päättelin, että ehkä piirtäminenkin vain täytyy jättää niille, jotka osaavat.
Meillä oli hyvä kuvaamataidonopettaja, jonka opetuksista muistan vieläkin jotain. Silti kävi niin kuin monen muunkin asian kanssa, joita opetettiin koulussa. Sille, mitä ei opittiin, ei tuntunut löytyvän paikkaa omassa arjessa.
Vika ei ollut koulussa vaan ehkä ennemminkin alkaneessa luokkaretkessä: kun vanhemmat olivat saaneet oppinsa enimmäkseen käytännössä, se mitä koulussa tapahtui, oli aivan erilainen maailma.
Jostain syystä tuntui myös siltä, että soveltaakseen oppimaansa arjessa olisi pitänyt osata niin hirveän paljon paremmin.
Oli noloa tehdä jotain huonosti. Noloa, ettei vielä osannut.
Noloa, jos joku ajattelisi, että tuo nyt yrittää olla jotain.
Niinpä moni taito jäi nupulleen. Piirtäminenkin.
***
Kun jokin asia tuntuu kurjalta niin, että siitä joutuu luopumaan, yleensä mieli kehittää uusia uskomuksia suojakseen.
Happamia, sanoi kettu pihlajanmarjoista.
Jotkut laillani jumiin jääneet päätyvät halveksimaan ja mitätöimään koko taitoa. Mitä väliä on vaikka jollain piirustustaidolla?
Paljonkin. Piirtämällä voi luoda omakohtaisen kuvan siitä, mitä on tarkastelemassa. Kohteeseen syntyy aivan erilainen tuntuma ja yhteys.
Sen minkä on piirtänyt, muistaa. Koska piirtäminen on fyysistä, piirretty siirtyy kehomuistiin. Asiasta tulee henkilökohtainen.
Piirtäminen on itse asiassa helpompaa kuin valokuvaus, joka nykyisellään on aivan liian nopeaa. Liian nopeaan joutuu keskittymään kaksin verroin.
Piirtäminen taas auttaa keskittymään.
***
Minulle jäi kirvelevä kaipuu piirtämiseen – kuten moneen muuhunkin asiaan, joita olen ehtinyt oppia, mutta harvemmin päässyt tekemään.
Piirtäminen kuitenkin on loppujen lopuksi omassa vallassani, ja niin löysin itseni yllättäen hahmottelemasta sitä mitä näin silmieni edessä.
Olin jo aikaisemmin piirrellyt pieniä hahmoja kommentiksi omille kirjoituksilleni. Tehnyt kiemuraa ja lehtiköynnöstä sivun laitaan niin kuin moni muukin hiukkasen kärsimätön ihminen.
Mutta nyt piirsin, ja yritin oikeasti ymmärtää, mistä siinä on kysymys.
***
Videolla selvitän asiaa paremmin (ja kuvien kanssa), mutta olen oppinut nojaamaan piirtämisessä kolmeen asiaan.
Ei niin, että hallitsisin ne, mutta sinnepäin.
Rajaaminen. Aivan samalla tavalla kuin kirjoittaessa, tai vaikka puhuessa, täytyy päättää, mitä tällä kerralla käsitellään.
Itselläni kehitys tuntuu kulkevan koko ajan suppeampiin kohteisiin. Jos lapsena koetin maalata maisemaa (mistähän olin oppinut, että sitä kuuluu yrittää), niin nyt otan kohteeksi mieluummin yhden heinänkorren.
Fokusointi. Senkin jälkeen, kun olen saanut aiheeni rajatuksi, jokin siinä on erityisen tärkeää. Sitä koetan nostaa esille ja siihen keskittyä. Vaihtelevin tuloksin tietysti.
Sommitelma. Mikään ei ole irrallaan kaikesta muusta. Vaikka pöydällä ei olisi kuin yksi kumipallo, se on siinä jollain lailla suhteessa ympäristöönsä. Tämän taas huomaa muun muassa valosta ja varjoista.
Ei aina niin helppoa kuvattavaksi, mutta tuohon suuntaan voi silti pyrkiä.
Apua löytyy mittaamisesta.
Kuinka pitkä oikeastaan on viiva pöydän etukulmasta sen takakulmaan, kun sitä vertaa pöydällä olevaan kirjaan? Kynä on usein toimiva mittatikku.
Entä missä kulmassa kukin viiva tarkkaan ottaen kulkee suhteessa muihin? Hyvin usein ihan eri kulmassa kuin luulisi. Kuitenkin kun näkemäänsä jaksaa toistaa uskollisesti, niin yllättäen kuva alkaakin muistuttaa kohdettaan.
Sitten päästään värittämään.
Periaate on aivan sama. Kun uskoo silmiään eikä ryhdy kuvittelemaan värejä (paitsi jos sattuu olemaan poikkeuksellinen värilahjakkuus), ne asettuvat työssä kohdalleen.
Itse olen usein ihan liian kärsimätön tai kiireinen (tai kuvittelen olevani), että malttaisin katsoa myös värejä riittävän tarkkaan.
On kuitenkin turha pelätä, että näkemänsä jäljentäminen tekisi työstä jotenkin sieluttoman.
Vaikka mitä tekisi, oma persoonallisuus ja sielu ryömii mukaan silti.
***
Näillä muutamilla periaatteilla olen siis hiljalleen opetellut piirtämään. Aina (usein) en jaksa tai viitsi noudattaa omia oppejani, ja sen sitten huomaa tuloksistakin. Se ei kuitenkaan haittaa, sillä olen iloinen joka ainoasta piirroksesta ja raapustuksestakin, jonka olen saanut aikaan päiväkirjoissani.
Mistä tämä ilo johtuu? En ole varma, mutta luulen, että piirtäminen merkityksellistää havainnot aivan omalla tavallaan. Kun on piirtänyt jotain, on pysähtynyt. Ei ole kävellyt ohi, vaan on todella katsonut.
Piirretystä tulee jollain lailla omaa, ja jos kohde on koskettava, siihen myös joutuu ottamaan kantaa. Sitä ei voi enää rajata todellisuudestaan pois, ja hyvä niin.
***
>>> Lisää piirtämisestä viikon Youtube -videossani
Kolme hyvää syytä poimia itsellesi ilmainen opas ja tilata maksuton viikkokirje!
- Joka toinen sunnuntai sähköpostiisi saapuu voimaannuttavia eväitä arkeen
- Saat ensimmäisten joukossa tiedon uusista kirjoituksista ja kursseista.
- Liittymislahjaksi saat valintasi mukaan rautaisen annoksen asiantuntijatietoa ja -ohjausta elämänilosi ja voimiesi vahvistamiseen (pdf).
