Resilienssiä voi kuvata sitkeydeksi muutoksen ja elämän haastavien tilanteiden edessä.
Sitkeä ihminen ei ole mikään teräsmies tai -nainen. Hänellä on kuitenkin kyky ja taito selviytyä kolhuistaan, joskus jopa entistä vahvempana.
Mikä on sitkeyden ja selviytymiskykyisyyden salaisuus, ja voiko tätä ominaisuutta kasvattaa itsessään?
Luonteenpiirre vaiko taito, jota voi kehittää?
Joillekin kyky toipua vastoinkäymisistä ja lähteä etsimään uusia mahdollisuuksia tuntuu olevan luontaista.
Sisua on piisannut pienestä asti niin, että aikuiset ympärillä ovat helisemässä.
Toiset taas luovuttavat, myötäilevät ja mukautuvat helpommin.
Missä määrin kyse on myötäsyntyisestä luonteenpiirteestä, kuinka paljon mukana on opittua, ja voiko ihminen mitään sille varustukselle, jonka kanssa on sattunut syntymään?
Resilienssistä kiinnostuttiin ensinnä lasten kohdalla
Tutkijoiden huomio kiinnittyi lapsiin, jotka onnistuivat hyvin vaikeissakin olosuhteissa kasvaessaan käyttämään hyväkseen kaikki saamansa mahdollisuudet.
Lapsista kasvoi yllättävän tasapainoisia aikuisia, vaikka heidän kasvuiässä saamansa tuki oli hyvin vähäistä.
Kaikkien kohdalla näin ei kuitenkaan käynyt, vaan osa lapsista nujertui, sairastui tai päätyi päihdekoukkuun ja usein myös rikoskierteeseen.
Niinkuin yleensäkään elämässä, ei selviytymiskykyisten lastenkaan salaisuutta voinut jäljittää mihinkään yksittäiseen tekijään.
Sen sijaan sitkeydenkin takana todettiin olevan sekä temperamenttiin että kasvuiän kokemuksiin liittyviä vaikuttajia.
Voikukka, orkidea vai tulppaani?
Kukkametafora on yksi tapa ymmärtää ihmisten synnynnäistä erilaisuutta
Lapsia, jotka pärjäävät elämässä paljon odotettua paremmin, alettiin tutkimuksissa kutsua voikukkalapsiksi, sillä aivan kuten voikukka kasvattaa pitkän ja elinvoimaisen juuren, hekin nousivat yhä uudelleen vaikeuksistaan.
He myös tarttuivat hanakasti joka ainoaan myönteiseen kontaktiin ja säilyttivät nämä mielessään sen jälkeenkin, kun esimerkiksi tärkeäksi tullut opettaja oli jo siirtynyt muualle.
Voikukkalapset saivat vähästäkin paljon irti.
Tunnistatko lähipiiristäsi voikukkatyyppisiä ihmisiä, tai oletko ehkä itsekin sellainen?
Kaikki eivät kuitenkaan löydä parhaita puolia itsestään kovina aikoina, eikä omaa perusreagointiaan voi valita. Se kun on yhteydessä geneettisesti ohjautuvaan perustemperamenttiin.
Temperamentti onkin se osa meidän jokaisen persoonallisuudesta, jossa perimän vaikutus on selkein ja kestävin.
Vaikka temperamentti muuntuu läpi elämän ja saa perusmuotonsakin vasta kasvuiän aikana, muun muassa siihen sisältyvää aktiivisuuden, herkkyyden, sinnikkyyden tai optimismin yksilölle tyypillistä astetta ei juuri voi muuttaa.
Oletko hiukan kuin orkidea?
Orkidealapsille – ja aikuisille – tyypillistä on herkkyys ja taipumus voimakkaisiin tunnereaktioihin.
Orkideaihmiset kokevat kaikki tunteet, niin ilon ja onnen kuin surun ja tuskankin muita, syntyjään paksunahkaisempia ihmisiä voimakkaammin ja välittömämmin.
Niinpä orkideaihminen tarvitseekin suhteellisen vakaat elinolot päästäkseen täyteen luovuuteensa ja kukoistukseensa.
Tuulisissa oloissa orkideaihmiset kuitenkin pärjäävät muita heikommin. Stressi vaikuttaa voimakkaasti lähtöjään herkkään ihmiseen, ja tämä taas voi johtaa toiseen sudenkuoppaan: liialliseen suojautumiseen ja suoranaiseen haasteitten välttelemiseen.
Silloin selviytymisen taidot ja usko eivät pääse kasvamaan.
Haastamisen, tuen ja suojan tasapainottaminen onkin ehkä suurin haaste herkän lapsen vanhemmuudessa, ja saman haasteen kohtaa myös herkkä aikuinen opetellessaan elämään oman itsensä kanssa.
Kun elinympäristö on vakaa ja hyvin ennakoitavissa, orkidean parhaat puolet pääsevät esiin. Kun stressi ei vie huomiota ja voimia, orkidea on tarkka havainnoija, ympäristönsä ilmapuntari ja usein myös monin tavoin luova yksilö.
Arvioidaan, että lapsista noin joka viidennellä on vahvasti orkideatyyppinen temperamentti. Eikä perustemperamentti tietenkään ratkaisevasti muutu aikuisiälläkään.
Resilienssiä voi kasvattaa
Vaikka perustemperamentti säilyykin läpi elämän, selviytymisen ja sitkeyden taitojaan voi sen sallimissa rajoissa kasvattaa.
Kuitenkin myös silloin kun toiveena on suurempi sitkeys vaikeuksien edessä, ihmisten tarpeet ovat erilaiset.
Voikukkaihmiset ovat jo valmiiksi kestokykyisiä, ja heidän haasteensa voikin olla ennen muuta toisentyyppisten, herkempien, arempien eikä yhtä luontaisesti paksunahkaisten ihmisten ymmärtämisessä.
Voikukka voi vetää mutkat turhankin suoriksi eikä välttämättä hahmota toisin kokevien ihmisten vaikeuksia omien reaktioidensa hallintaan saamisessa.
Herkimpien ja paksunahkaisimpien ihmisten välille mahtuu kuitenkin suuri joukko ihmisiä, jotka ovat luontaiselta sitkeydeltään jotain näiden väliltä.
Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että näiden kestokyvyltään tulppaanin kaltaisiksi kuvattujen ihmisten sitkeys ja sietokyky pysyisi tasaisesti samanlaisena tilanteesta ja elämänvaiheesta toiseen.
Onko kuitenkin olemassa keinoja, joilla tulppaani-ihminen voisi useammin yltää omalle parhaalle kestävyyden tasolleen?
Ja voisivatko nämä samat keinot auttaa myös orkideaihmisiä lisäämään turvallisuudentunnettaan ja rauhoittamaan myös kehonsa taipumusta herkästi viriäviin stressireaktioihin?
Resiliessin ytimessä on kyky säädellä omia tunteita
Sosiaalityön professori Brené Brown, joka on 1990-luvulta lähtien tutkinut ihmisten kykyä selviytyä vaikeuksistaan, sanoo, että hiukankin pidemmällä aikavälillä resilienssin ytimessä on kyky pärjätä omien tunteittensa kanssa.
Lyhyellä aikavälillä moni tietysti pyrkii vain puremaan hammasta ja jatkamaan eteenpäin.
Häpeän, pelon tai syyllisyyden kokeminen ja tunnustaminen voi tuntua niin vaikealta tai riskialttiilta, että tunteiden kieltäminen tai ohittaminen voi tuntua hyvin houkuttelevalta, jopa välttämättömältä vaihtoehdolta.
Poistyönnetyt tunteet kuitenkin vaativat monenlaisia manöövereitä, että ne myöskin pysyvät poissa tietoisesta mielestä.
Aivan ensimmäinen seuraus tästä on, että ihminen tulee eristetyksi paitsi itsestään, myös muista ihmisistä.
Aito kohtaaminen on mahdollista vain silloin, kun se tapahtuu myös tunteiden tasolla. Mitä lähemmäs päästään sitä, miltä kummastakin todella tuntuu, sitä vahvemmin kohtaaminen lievittää stressiä.
Kun stressi hellittää, myös ajattelukyky vapautuu yhdessä kaiken sen energian kanssa, mitä tunteiden pidätteleminen sitoo.
On inhimillistä koettaa säädellä tunteitaan muuntamalla tarvitsevuutensa itseriittoisuudeksi, pelon vihaksi, häpeän röyhkeydeksi tai surun piittaamattomuudeksi.
Ajan mittaan tämä kuitenkin johtaa yhä monimutkaisempaan labyrinttiin, josta ihmisen on vaikea löytää ulos vaikka tahtoisikin.
Samalla yhä suurempi osa voimista kuluu tämän rakennelman ylläpitämiseen.
Eivätkä stressireaktiot suinkaan katoa. Ne vain piiloutuvat.
Tunnesäätelyn vahvistaminen on kuin sipulin kuorimista
Tunnesäätelyään ja samalla resilienssiään voi kasvattaa monella hyvin käytännönläheisellä tavalla.
Aivan ensimmäiseksi huomio kannattaakin kiinnittää arjen perusasioihin: uneen ja muuhun palautumiseen, päivärytmiin, säännölliseen syömiseen ja riittäviin ihmiskontakteihin.
Yksistään nämä eivät kuitenkaan auta parempaan tunnesäätelyyn, vaan sen vahvistamiseksi on useimmiten otettava tietoisia askelia.
Tunnesäätelyn kehittämisessäkin eteenpäinmeno tuntuu lähes poikkeuksetta riskinotolta. Pelkäämme tunteitamme enemmän kuin tajuammekaan, sillä rakentamamme suojat toimivat automaattisesti.
Usein emme edes huomaa, mitä kaikkea vältämme kokemasta ja ajattelemasta.
Kun sitten lähdemme tutkimaan, mitä oikeastaan ajattelemme ja koemme, ensinnä on huomattava, että ylipäätään tuntee jotain.
Sen jälkeen voi lähteä askel askeleelta etenemään kohti ydintunteita, joiden taustalla poikkeuksetta vaikuttaa jokin hyvin inhimillinen tarve.
Ensimmäinen askel: Huomaa, että ylipäätään tunnet jotain
Kun haluat tulla tutummaksi omien tunteittesi kanssa ja sitä kautta kasvattaa kykyäsi nousta elämän vastoinkäymisistä, hidastaminen, jopa pysähtyminen on ensimmäinen askel kasvavan tunnetietoisuuden suuntaan.
Jos pysäytät itsesi juuri, kun olet tekemässä jotain mitä et täysin ymmärrä tai minkä tiedät jo ennestään hetken helpotusta tuovaksi suojatoiminnoksi, annat itsellesi tilaisuuden oppia jotain uutta itsestäsi.
Kun siis seuraavan kerran löydät itsesi vaikkapa jääkaapilta vaikka tiedät, ettet ole nälkäinen, pysähdy hetkeksi vaikka käsi ovenkahvalla ja kysy itseltäsi, mitä oikeastaan tunnet.
Niin myös silloin, kun haluaisit vaihtaa aihetta tai poistua paikalta, kun puheeksi tulee jotain mikä tuntuu ahdistavalta.
Mitä oikeastaan pelkäät? Ja voisiko tunteen todellisuuden kuitenkin kestää?
Resilienssi ei ole haavoittumattomuutta
Sietokykyinen ihminen ei ole tunteeton eikä haavoittumaton.
Meillä jokaisella on jossain sellainen kestokyvyn raja, jota ei ole viisasta lähteä koettelemaan.
Samaan aikaan todennäköisesti jokaisella on myös voimavaroja, jotka vain odottavat käyttöönottamistaan.
Tie suojautumisesta ja hankalien tunteiden väistelystä ajatusten, tunteiden ja kokemusten kohtaamiseen ei ole useinkaan helppo eikä tuskaton, mutta pidemmän päälle se kuitenkin kasvattaa juuri sitä sisäistä sitkeyttä, jota me haastavina aikoina kaipaamme.
Jo pitkään on tiedetty, että sen paremmin temperamentti kuin muutkaan ihmisen perusasetukset eivät ole kohtalo.
Kun asia on tärkeä, ihminen venyy joskus uskomattomiin mittoihin ja löytää itsestään sellaista sisua, sinnikkyyttä ja kestävyyttä, jota ei itsekään olisi itseltään odottanut.
Se mikä ei tapa, ei automaattisesti vahvista. Suuretkaan vaikeudet eivät silti automaattisesti myöskään murra ihmistä, vaan voivat johtaa entistä suurempaan päättäväisyyteen ja selkeyteen elämässä.
Samalla kuitenkin pitää muistaa myös omat inhimilliset mitat. Kaiken keskellä välillä täytyy myös irrottautua, unohtaa ja ajatella jotain ihan muuta.
Maapallo kyllä jatkaa pyörimistään silloinkin, kun sinä lepäät.
Kolme hyvää syytä poimia itsellesi ilmainen opas ja tilata maksuton viikkokirje!
- Joka sunnuntai sähköpostiisi saapuu voimaannuttavia eväitä seuraavaan viikkoon.
- Saat ensimmäisten joukossa tiedon uusista kirjoituksista ja kursseista.
- Liittymislahjaksi saat valintasi mukaan rautaisen annoksen asiantuntijatietoa ja -ohjausta elämänilosi ja voimiesi vahvistamiseen (pdf).
