Suorittajan korkein toive

Voisi luulla, ettei suorittaja kaipaa elämässään mitään niin paljon kuin sitä, että to do-lista viimein tyhjenee.

Niin minäkin ajattelin pitkän aikaa. Ja ihan oikeasti kuvittelin, että se lista joskus tyhjenisi, ja sitten tulee lepo ja rauha.

Ei ihan tainnut käydä niin. Tekemistä ja haastetta riittää loputtomasti. Kun yhden työn tekee, kaksi on jo pukkaamassa tilalle. Ja monet arjen tehtävät kaiken lisäksi alkavat joka aamu alusta uudestaan.

Mutta entä jos eivät alkaisi? Olisiko sitten hyvä olla? Tai jos lista vain menisi pois? Olisiko sitten hyvä?

Ei välttämättä.

Rauhan etsiminen suorittamalla on hyvä esimerkki siitä, mitä tapahtuu, kun seisoo kuopassa ja kaivaa vimmatusti päästäkseen sieltä ylös.

Suorittaminen on myös hyvä esimerkki perinteisestä oravanpyörästä: mitä enemmän juokset, sitä kovempaa vauhtia pyörä pyörii.

Jotain muuta on siis keksittävä, eikä ratkaisu välttämättä ole ihan suoraviivainen.

Suorittaminen hämärtää näkökyvyn

Kun ihminen suorittaa, näköala kaventuu tekemisen paahteessa niin, että koko kysymys siitä, mikä on mielekästä tai tärkeää, hämärtyy täysin. Asiahan on täysin selvä: pitää hoitaa hommansa!

Itse asiassa mielekkyyden kyseleminen alkaa näyttää suorastaan oudolta. Jotenkin nololta ja häpeälliseltä. Ei kai aikuisen ihmisen tarvitse tällaista edes miettiä?

Meillä on vahva tekemisen, pärjäämisen ja tarpeiden ja tunteiden syrjään työntämisen kulttuuri. Sen keskellä kasvaneelle hidastaminen, pysähtyminen ja rauhassa ajatteleminen on vaikeaa.

Ja silti tämä on juuri sitä, mitä suorittaja tarvitsee. Rohkeutta hypätä oravanpyörästä, keskeyttää kuoppansa kaivaminen, ja miettiä miten elämää oikeastaan olisi mielekästä elää.

Mitä tapahtuu, kun suorittaja ottaa ja loikkaa?

Aikanaan 2000-luvun alussa, kun oikein väsyin suorittamisen mahdottomuuteen, kerta kaikkiaan vain lähdin työpaikastani.

Ensin oli ihanaa. Kuuntelin rinta rottingilla onnitteluja rohkeasta ratkaisusta. Mielikuvittelin elämää, jossa teen vain ja ainoastaan sellaisia asioita, jotka voin allekirjoittaa.

Ja aivan varmasti en tee yhtään mitään liikaa.

Mutta sitten kului kuukausi, toinen ja kolmas. Syksy pimeni. Työn kautta tuntemani ihmiset kaikkosivat, useat suorastaan ottivat etäisyyttä. En kuulunut enää joukkoon. Olin outo. Jotain oli varmasti vialla. Vähintäänkin olin vaikea ihminen.

Masennuin.

Ja silloin vasta aloin vähitellen ymmärtää, mitä tarkoittaa kun tekee omia ratkaisuja ja irtautuu yhteisöstä – omasta tahdostaan tai tahtomattaan.

Silloin on oikeasti omillaan. Silloin joutuu määrittelemään itsensä, elämänsä ja tekemisensä ilman valmiita malleja ja monesti myös hyvin vähäisellä tuella.

Se on vaikeampaa kuin vapauden ensi huumassa arvaisikaan.

Kukaan ei varmasti toivo elämää, joka kuluu kokonaisuudessaan työhön ja muuhun vastuun kantamiseen

Kukaan ei lähde mahdottomasta työpaikastaan vain päätyäkseen uudestaan suorittamisen suohon. Ja niin silti helposti käy.

On erittäin vaikea vastustaa sellaista pakkoa, joka puhuttelee ihmistä sisältäpäin.

Kun ulkoiset vaatimukset hellittävät, ihminen joutuu vastakkain itsensä, oman sisäisen maailmansa kanssa. Suorittajan maailmassa se tarkoittaa vaihtelevasti huonoa omaatuntoa, tyhjyyden tunteita, syyllisyyttä ja joskus suoranaista selviytymisen pelkoa.

Tekeminen kun on antanut (vaikka usein pettävänkin) turvan elämän epävarmuutta vastaan. Kun ei tee, tai kun tekee merkittävästi vähemmän tai pienemmällä liekillä, tunteet vyöryvät päälle, eikä mikään anna kunnollista suojaa, varmuutta tai turvan tunnetta.

Ne on vähitellen, pala palalta, rakennettava itse.

Riittämättömyys on suorittajan kavala ansa

Moni suorittaja kärsii enemmän tai vähemmän tietoisista tai piilotetuista riittämättömyydentunteista.

Riittämättömyydentunne taas johtaa siihen, että on hyvin vaikeaa tietää, milloin on hoitanut työnsä tai muut elämänsä asiat tarpeeksi hyvin. Niinpä me piintyneet suorittajat usein päädymme siihen lopputulokseen, että teemme joka päivä, viikko ja kuukausi niin paljon kuin vain jaksamme.

Sekään ei ehkä ole tarpeeksi, mutta kun on antanut kaikkensa, niin enempää ei voi.

Hetken levättyään suorittaja jatkaa taas ikuista kiven pyörittämistään kukkulan laelle, niinkuin Sisyfos kreikkalaisen myytin mukaan tuomittiin tekemään. Valmista ei tule, niinkuin me kaikki jo tiedämmekin.

Mutta miten tämän tuloksettoman yrittämisen oikein saisi päättymään?

To do-listat eivät koskaan lopu, vaan ne lisääntyvät suorastaan itsestäänsikiävästi. Kysymys onkin loppujen lopuksi siitä, miten listoihin onnistuu suhtautumaan. Ohjaako lista sinua vai sinä listaa?

Olisiko kasin taso mahdollinen?

Kaikki suorittajat eivät tavoittele täydellisyyttä. Se suorittajille kuitenkin on yhteistä, että tekemättä jättäminen on vaikeaa. Jos kerran voin ja pystyn, niin miksi en tekisi?

Mikä olisi riittävän hyvä syy jättää sikseen, tehdä huonommin tai olla tekemättä? Laskea tekemistensä määrää ja/tai laatua sellaiselle kasin tasolle, että itselle ja omalle elämällekin jäisi aikaa, tilaa ja voimia?

Moni suorittaja kokee hetkellisen valaistumisen isommin tai pienemmin sairastuttuaan. Kun tekeminen välttämättömyyden vuoksi on hetken katkolla, se mikä yleensä vaikuttaa pakolliselta, ei sitä äkkiä olekaan.

Pulma vain on siinä, että kun tervehdymme, suorittajan mieli lähes poikkeuksetta vie jälleen mukanaan. Heti kun voimat palaavat, tekeminen ja touhuaminen alkaa taas. Eikä aikaakaan, niin vauhtisokeus ottaa jälleen vallan.

Tarvitaan jotain muuta, jotain enemmän kuin vain hetkellinen tauko arjen pyöritykseen.

Kohti epämukavuusaluetta

Suorittajalle vähemmän tai kevyemmällä kädellä tekeminen tarkoittaa jatkuvaa epämukavuusalueella oleilua.

Aina kun jotain jättää tekemättä, kun kieltäytyy jostain, tai kun tekee jotain huonommin kuin mihin pystyisi, olo käy kenties hieman voitokkaaksi mutta aivan varmasti myös epämukavaksi.

Sillä: kuinkahan tässä nyt oikein käy? Vyörähtääkö se Sisyfoksen kivi niskaan heti, jos sitä lakkaa työntämästä ylämäkeen?

Niinpä moni suorittaja ei tule toimineeksi kasin tasolla niinkään paljon, että edes oppisi tunnistamaan koko kasintasoa omassa työssään, lähipiirissään ja perhe-elämässään.

Joku toinen voi olla mestari testaamaan sen rajoja, miten alhaalta riman voi ylittää (tai alittaa). Suorittaja ei tällaisiin testeihin ryhdy ilman hyvää syytä.

Onneksi niitä syitä kuitenkin hiipii elämän varrella vastaan yhä enemmän.

Jossain vaiheessa ei vain enää jaksa. Eikä huvita. Eikä jaksa motivoitua. Saa palautetta, että etkö sinä ihan oikeasti ollenkaan osaa rentoutua. Huomaa, että elämässä on kovin vähän mitään kivaa. Huomaa, että olo on kaikesta tekemisestä, vastuunkannosta ja saavuttamisesta huolimatta aika tyhjä.

Alkaa ihan tosissaan epäillä, ettei suorittaminen (tai ehkä tekeminen ylipäätään) ole oikea vastaus.

Ja nousee esiin se kaikkein korkein toive: että osaisi olla rauhassa itsensä kanssa ja itseensä tyytyväinen, ihan riippumatta siitä, minkätasoisia ne suoritukset ja aikaansaannokset ovat.

Luottaen siihen, että ajan mittaan ne todennäköisesti tasoittuvat suurin piirtein sinne kelvolliselle kasin tasolle.

Että tähän päästäisiin, pitää kuitenkin tehdä omat aivan erityiset työnsä.

Sisäistä ohjausta rakentamassa

Suorittaminen on kaikennielevä elämisen tapa, jota harva valitsisi, jos tietäisi millaiseen suohon sen voi johtaa.

Ei ole hauskaa huomata olevansa kalenterinsa orja, joka pian uuden syys- tai kevätkauden alettua joutuu huomaamaan, että huolella suunniteltu lepo ja virkistys jälleen kerran sai väistyä muiden, näköjään tärkeämpien asioiden tieltä.

Samalla katoaa usein kosketus jopa omiin fyysisiin levon, ja palautumisen tarpeisiin, mikä kostautuu aikanaan sitä konkreettisemmin, mitä pidempään tilanne on ehtinyt jatkua.

Toisten ihmisten tarpeiden, työn vaatimusten ja oman velvollisuuksia nakuttavan sisäisen äänen ohjauksessa saa kyllä paljonkin tehdyksi. Mutta oman elämän ja loppujen lopuksi jopa hengissäpysymisen kannalta yhteys itseen ja omiin tarpeisiin on välttämätön.

On rakennettava sisäistä ohjausta. Ja on opittava luottamaan siihen.

Aikaansaamisessa ei ole mitään pahaa ja suorittaminenkin on luultavasti alun perin ollut se paras vastaantullut keino, jolla elämässä on päässyt alkuun tai eteenpäin.

Nyt se ei kuitenkaan enää toimi.

Koska kukaan ei synny suorittajana, ei se myöskään ole osa kenenkään ominta itseä. Suorittaminen voi kuitenkin olla erinomaisen hyvin opittu tapa varmistaa elämän vakautta, ennakoitavuutta, turvallisuutta ja käsitettävyyttä. Asioita, joita me kaikki tarvitsemme.

Kukaan ei synny suorittajana

Että ihminen alkaa ohjata itse tekemistään eikä suorittaminen ihmistä, pitää ensin nähdä mitä oikeastaan tapahtuu. Sen jälkeen voi omaa elämisen tapaansa lähteä hiljalleen haastamaan.

On kysyttävä kysymyksiä, vaikka osa niistä voi olla hankaliakin.

• Millaiset suorittamista ylläpitävät kuviot toistuvat elämässä ja aivan päivittäisessä arjessa?
• Mikä omassa elämässä ylläpitää suorittamisen pakkoa silloinkin, kun ulkoista välttämättömyyttä ei ole?
• Millaiset tunteet, tuntemukset ja muistot nostavat päätään, kun kerrankin sanoo ei ja alkaa kuunnella itseään?
• Miten voi erottaa sen, mitä todella kaipaa siitä, mitä luulee haluavansa, jos koko ikänsä on vain tehnyt niinkuin pitää?
• Miten reittiä sisäisesti vapaampaan ja rauhallisempaan elämään rakennetaan askel askeleelta?
• Miten ikänsä itseään sparrannut ja piiskuroinut ihminen oppii oikeasti ystäväksi itselleen?