Minulla on hyvä ystävä, jonka kanssa me lietsomme toisiamme aina uusiin käsityökokeiluihin ja puutarhaprojekteihin. Ennemmin överit kuin vajarit, on tunnuslauseemme, mutta siltikin liika on liikaa.

Tekemisen överit ovat tuttu asia varmastikin kaikille innostuville ihmisille. Miten ihmeessä säädellä hankkeitten määrää, laatua ja laajuutta niin, ettei kaikki jossain vaiheessa vain ala kaatua päälle.

Yhtä lailla tuttuja överit ovat uupumuksesta toipuville. Vaikkei edes olisi taipuvainen kahmimaan määräänsä enempää tekemistä, jaksamisen rajallisuus voi yllättää vielä pitkään uupumuksen pahimman vaiheen jälkeen. Eikä neuvotteluvaraa ole niinkuin ennen: kun voimat loppuvat, ne loppuvat.

Moni tunnistaa merkit, jotka kielivät lähestyvästä voimavarojen ylittämisestä – ja jotka samalla ennakoivat mahdollisesti pitkällistä ja yleensä vähemmän miellyttävää palautumista.

Hulluinta on, että vaikka merkit ovat tuttuja, usein ne eivät silti riitä pysäyttämään liki pakonomaiseksi muuttunutta tekemistä. Kun väsymys sitten rysähtää päälle, moni ihmettelee, mikä itseä oikein vaivaa, kun moneen kertaan koetusta ei niin millään opi. Se ei kuitenkaan ole niin ihmeellistä kuin itsestä voi tuntua.

Mikään omassa olotilassa ei nimittäin anna suoraa tietoa siitä, mistä vetämätön olo, ahdistus, alavire ja kaikkinaiset krempat johtuvat. Övereihin päätyvässä tekemisessä olotilat voivat olla kuin kolme kokonaan erilaista maisemaa, jotka vain jossain vaiheessa vaihtuvat toisikseen. Niin tapahtumien kulkua on myöskin vaikea pysäyttää – on kuin olisi joutunut virran vietäväksi.

Ensin on iloa, innostusta ja suoranaista hurmaantumista siitä, kuinka kivaa onkaan ___________ (jos tunnistat tunteen, täytä viivalle oman innostuksesi kohde). Sitten on se eteenpäin puskemisen olo, joka syntyy väsymisen taka-alalle työntämisestä. Ja lopulta on jälkiseuraamusolo: kertakaikkinen uupumus, nuutuneisuus, katumus, häpeä, harmi ja paha mieli.

Että kuinka tässä näin taas kävikään. Ja uskaltaako ihminen enää innostua mistään, kun mopo karkaa niin ettei sitä ehdi huomatakaan, tai kun rasituksensietoa vain on niin vähän.

Lohdutuksen sana on kuitenkin tässä: siihen, että omaa rasittumistaan on niin vaikea huomata, on kouriintuntuva syy. Nimittäin kaikilla ihmisillä toiminnanohjaus heikkenee väsymisen myötä.

Aivotasolla tämä merkitsee, että mitä rasittuneempia me olemme, sitä heikommin sisäisestä tilastamme kertovat signaalit kulkevat aivokuoren otsalohkoihin. Komentokeskus ei saa tarvitsemaansa tietoa ja lisäksi sen toiminta vaikeutuu rasituksen myötä. Energiaa kun lainataan muihin (ja entistä heikommin koordinoituihin) aivojen osiin.

Toisin sanoen juuri silloin, kun tarvitsisimme omaa viisauttamme kaikkein eniten, meillä on sitä heikoimmin käytössämme.

Ja sitten käy niin kuin käy. Saattaa tulla överit, ja pahimmassa tapauksessa vielä riita päälle. Ihan niin kuin tarhaikäisillä: ensin riehutaan, sitten väsytään, sitten riidellään ja sitten joku loukkaa itsensä. Sen parempaan me tosi aikuisetkaan emme joka hetkellä pysty.

Tosiasiassa meillä kuitenkin on keinoja, kunhan vain otamme ne käyttöön. Arkisia, yksinkertaisia ja tepsiviä. Katso video ja kokeile, saisitko tilanteen haltuun niillä keinoilla, joista itsekin löydän avun (kunhan vain muistan käyttää niitä) 🌟

Tasapainoista elämää rakentamaan

Oletko väsynyt ja uupunut, ja ehkä vielä kaikin puolin kyllästynytkin? Uupumuksesta tasapainoon -yhteisö saattaisi olla sinulle!

Katso webinaari ja ala rakentaa omaa yksilöllista toipumisen polkuasi. Eväät saat meiltä.