Ainakin me vanhemmassa maailmassa kasvaneet tunnistamme halun saada asioita kuntoon ennen tiettyjä vuosittaisia määräpäiviä. Ennen joulua, ennen juhannusta, ennen loman alkua. Onko siinä jotain järkeä?
Kiertelen puutarhassamme enkä tiedä mitä ajatella. Monien sadepäivien jälkeen kasvit ovat rynnistäneet sellaiseen kasvuvauhtiin, että perässä pysyminen on mahdotonta.
Alkukesän hallinnantunne on mennyttä – sen tiesin ennestään, ja nyt on vain tehtävä valintoja. Annanko olla vai ryhdynkö taistoon, jossa pärjääminen tarkoittaa kitkemistä ja karsimista aamuvarhaisesta iltamyöhään?
Pitäisi olla puutarhuri.
Pitäisi olla enemmänkin henkilökuntaa, sillä juuri mikään niistä asioista, jotka lapsuudenkodissani olivat ehdottomia ennen juhannusta, ei ole aluillaankaan.
Ei ole pesty ikkunoita, ei ole edes harkittu. Ei mattoja myöskään.
Ennen vanhaan valmistelin myös syksyn töitä rivakasti ennen toukokuun loppua. Uskallanko sanoakaan, että niin ei ole nyt. Sen sijaan pohdin, mikä kaikki on eri lailla ja mistä se johtuu.
Ja olisiko sittenkin viisasta ponnistaa. Onhan juhannukseen vielä kaksi päivää.
Aivot pitävät rytmistä ja rakenteesta.
Ne pitävät toistoista, ennakoitavuudesta ja hallitusta yllätyksellisyydestä. Leikki on herkkua aivoille.
En ehkä liiaksi oikaise mutkia, kun ajattelen että sama pätee tunne-elämään. On hauskaa yllättyä iloisesti, mutta kaikkein tärkeintä kuitenkin on riittävä turvallisuus ja ennakoitavuus.
Silloinkin kun etsimme seikkailuja, taustalla on tunne että homma on riittävässä määrin hallinnassa. Mikä on riittävää, vaihtelee tietysti ihmisestä toiseen.
Mutta nyt tätä seikkailua on ollut hiukan liikaa. On ollut pandemia, Ukrainan sota (ja ne muut sodat) ja yhtä loputtomalta tuntuva talouskriisi. Ja yhtä ja toista muuta. Tekoälyä ja sen sellaista.
Eikä varsinaista tietoa siitä, milloin kenties helpottaa.
Monen elämässä tämä tarkoittaa, että ennakoimisen ja varsinkin hallinnan mahdollisuudet ovat käyneet vähiin. Yksi kehityssuunta silloin on opittu avuttomuus.
Opittu avuttomuus tunnistettiin jo 1960-luvun sosiaalipsykologiassa.
Kun ihminen joutuu liian pitkään kokemaan, ettei voi vaikuttaa tilanteeseensa, hän muuttuu vähitellen passiiviseksi.
Kysymys ei ole vain järkeilystä, vaan myös tunteiden ja motivoitumisen muutoksesta. Miksi innostua, miksi kiinnostua, kun mikään ei johda mihinkään?
Miksi ponnistella, kun tuloksia ei kaikista yrityksistä huolimatta synny? Pitääkö luovuttaa ja antaa periksi? Moni tunnistaa tässä kohdassa jo alkavan uupumuksen tai masennuksenkin merkkejä itsessään.
Silloin on otollinen hetki ihmeratkaisuille. Jos vain olenkin koko ajan tehnyt ja ymmärtänyt kaiken väärin? Jos jossain on se maaginen avain, jolla kaikki ongelmat ratkeaisivat? Tai edes joku?
Harvemmin se niinkään on. Olosuhteet tosiaankin voivat olla lujasti vastaan kaikkea sitä, mitä me yritämme ja mihin pyrimme.
Miten tämä liittyy puutarhan kitkemiseen tai mattojen tai ikkunoitten pesemiseen?
Aivot ovat monella tapaa hölmöt.
Ne eivät kovinkaan hyvin osaa erottaa isoa asiaa pienestä eivätkä mielikuvaa todellisuudesta.
Psykologi Tanja Lappi kertoo työuupumusta käsittelevässä kirjassaan koodarimiehestä, joka koki työnsä täysin hallitsemattomaksi. Sama kaaos oli levinnyt kotiinkin, jossa joka paikka oli täynnä likaisia pyykkejä sen takia, että puhtaiden pyykkien kori oli täynnä eivätkä pyykit edenneet sieltä minnekään.
Työtilanteen muuttaminen näytti mahdottomalta, mutta pyykkiasiassa oli nähtävissä selkeä logiikka, jolla pattitilanteeseen pääsisi käsiksi. Piti vain saada puhtaat pyykit kaappiin.
Kuinka ollakaan, kotona syntynyt orastava hallinnantunne levisi myös työtilanteisiin, joissa koodari alkoi uudestaan pohtia, voisiksi niitä sittenkin saada paremmin haltuun.
Samalla tavalla elämästä kadonnut ennakoitavuus voi ainakin osittain korjautua sillä, että me itse kuitenkin pidämme vuotuisrytmeistä ja niihin liittyvistä rituaaleista kiinni. Jos ei kirjaimellisesti, niin symbolisesti.
Jos nyt onkin niin, että ikkunat ja matot ovat ehkä vielä ensi vuonnakin pesemättä, niin silti saattaisi olla hyvä siivota pikkuisen, raivata pöytä, laittaa sille liina ja ehkä jopa hakea kukkia maljakkoon.
Samalla voin siirtyä avuttomuuden ja voimattomuuden tarinoista siihen elämänkertomukseen, jonka kantavana teemana on, että tämän sentään tein.
Ja luulen, että aivan samalla tavalla tekivät myös meidän mummomme ja vaarimme. Elämää kannateltiin mielessä, kun ei se käytännössä aina onnistunut.
Sellaista se ehkä on aina ollut.
Hyvää juhannusta!
Kolme hyvää syytä poimia itsellesi ilmainen opas ja tilata maksuton viikkokirje!
- Joka sunnuntai sähköpostiisi saapuu voimaannuttavia eväitä seuraavaan viikkoon.
- Saat ensimmäisten joukossa tiedon uusista kirjoituksista ja kursseista.
- Liittymislahjaksi saat valintasi mukaan rautaisen annoksen asiantuntijatietoa ja -ohjausta elämänilosi ja voimiesi vahvistamiseen (pdf).
